Koskettavia kohtaamisia kilpikonnien kanssa

Panglao - Balicasag. Nahka alkaa punottaa. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 188%

Tiistaiaamuna konkoilimme ylös hotellin sängystä jo hieman viiden jälkeen, sillä olimme sopineet meille saarihyppelyretken edellisenä päivänä myyneen Rickyn kanssa, että hän tulisi noutamaan meidät veneelle tasan kuudelta hotellimme edestä. Siellähän mies sovitusti odottelikin meitä, kun vihdoin muutaman minuutin myöhässä ennätimme reppuinemme ulos ja alas huoneesta.

Kävelimme Rickyn kanssa muutaman minuutin matkan Alonan rannalle, missä hänen järjestämänsä vene jo oli valmiina odottamassa kyytiin nousua. Varsin aikaisen startin syynä oli se, että näin meillä olisi paras todennäköisyys nähdä venematkallamme Balicasagille myös delfiinejä, jotka kuulemma aina aamuisin kello kuuden-seitsemän aikaan eli heti auringonnousun jälkeen olivat aktiivisimmillaan ja näin helpoimmin nähtävillä.

Noin puolen tunnin seilaamisen jälkeen aloimme kierrellä muutaman muun veneen kanssa aluetta, mistä venemiehet uskoivat delfiinejä löytävänsä. Ja pian alkoikin tapahtua. Jostain paikalle ilmestyi useampia muutaman yksilön ryhmiä delfiinejä, jotka alkoivat uida kilpaa veneidemme kanssa. Ne ponnahtelivat selkäevineen pinnalle aivan veneen keulassa ja katosivat sitten taas hetkeksi jonnekin aaltojen syvyyksiin.

Mahtavaahan niiden näyttävää menoa ja meininkiä oli ihastella, mutta jälleen tuli huomattua, että hyvän valokuvan ottaminen moisesta vapaana elävästä nopeasti liikkuvasta luontokappaleesta on parhaimmillaankin vaikeaa. Vaikka kuinka yritit sormi sulkimella kytätä seuraavaa paikkaa, mistä ne ilmestyisivät pintaan, niin lähes aina olit joko myöhässä tai sitten väärässä paikassa. Useimmiten molempia. Onneksi sain sentään näpättyä talteen muutaman jonkinmoisen ruudun, joista kenties pystyy tuon upean vesieläimen delfiiniksi tunnistamaan?

Tovin aikaa delfiineitä seurailtuamme jatkoimme matkaa kohti horisontissa häämöttävää Balicasagin saarta. Kyseinen muutaman kilometrin halkaisijaltaan oleva saari on kotipaikka muutaman sadan ihmisen ryhmälle, jotka nykyään työllistyvät lähinnä palvelemalla paikalle saapuvia turisteja. Matalalla olleen vuoroveden takia meidätkin tultiin hakemaan paatiltamme pienellä kanootilla, jonka avulla saaressa asuva mies kuljetteli meidät terävien koralliriuttojen yli rannalle.

Rannalla istahdimme hetkeksi syömään saaren naisten valmistamaa aamiaista, sillä aikaisen startin takia emme olleet ehtineet nauttimaan minkäänlaista aamupalaa Panglaossa. Pikaisesti hotkitun aamupalan olimme kuitenkin jo innokkaina valmiita lähtemään snorklaamaan, sillä se oli meille se kiinnostavin pääasia, minkä takia tälle retkelle olimme yleensäkin lähteneet.

Onneksi tällä kertaa ei tarvinnut pettyä vedenalaisiin näkymiin. Ei todellakaan. Kuljimme saaressa asuvan miehen melomalla pienellä kanootilla rannasta muutaman sadan metrin matkan läheisille korallimuodostelmille ja hyppäsimme siellä veteen. Ja hetken kuluttua päästelimme jo molemmat Jaanan kanssa suustamme toisillemme melkoisia wau- ja oih-huutoja.  Näkymät meren pinnan alla olivat siis yksinkertaisesti mykistäviä. Mutta aika turhaa noita fiiliksiä on edes yrittää kuvailla sanallisesti, kun ei siihen tunnelman todelliseen välittämiseen kuitenkaan riitä kertojan taidot. Mutta toivottavasti näistä oheisista valokuvista ja videosta saatte edes hailakkaan käsityksen siitä millaiselta tuolla koralliriutalla näytti ja millaista tuon luonnon väriloiston keskellä oli polskia.

Snorklaaminen Balicasagilla oli sen verran vänkää touhua, että emme meinanneet millään malttaa nousta ylös takaisin kanoottiin, mutta lopulta oli pakko sanoa heipat noille mahtaville näkymille ja vängertää itsensä takaisin purtilon kyytiin. Meillä oli nimittäin edessä parinkymmenen minuutin melomismatka saaren toiselle puolelle, mistä yrittäisimme löytää luonnonvaraisia merikilpikonnia.

Saaren toisella puolella melojamme hyppäsi meidän perässä myös mereen ja alkoi etsimään snorkkelit päässä meille kilpikonnia. Aluksi näimme yhden yksilön syömässä merenpohjassa, mutta kyseinen kilppari oli todella syvällä, joten näkyvyys sen ihailemiseen oli turhan samea. Niinpä purtilomme kuljettaja jatkoi kanoottia mukanaan vetäen etsimistään, kunnes löysi meille toisen kilpikonnan, joka oli jonkin verran matalammassa vedessä. Odottelimme muutaman minuutin otuksen yläpuolella sen syömistä seuraten ja kun konna sitten lopulta alkoi nousemaan pintaan hengittämään, lähdimme uimaan hitaasti sen menoa seuraten.

Meillä Jaanan kanssa on nyt ollut onni päästä kahdella eri reissulla uimaan luonnonvaraisten kilpikonnien kanssa ja vielä nytkin iho nousee kananlihalle, kun ajattelee niitä fiiliksiä mitä siitä touhusta on molemmilla kerroilla saanut irti. On nimittäin tosi vaikeaa keksiä mitään yhtä hienoja hetkiä maailmassa kuin päästä uimaan suurten merikilpikonnien kanssa. Sitähän melkein meinaa unohtaa hengittää, kun polskii aivan kilpikonnan vierellä, kun se nousee ylös pinnalle ottamaan pikaisesti henkeä ja sukeltaa sitten taas alas syvyyksiin jatkamaan merenpohjan kasvillisuuden syömistä.

Valitettavasti makeaa ei kannata kuitenkaan nauttia mahan täydeltä ja niinpä meidänkin oli pakko nousta jälleen kanoottiin ja suunnata takaisin Balicasagin rantaan, missä isomman laivan miehistö jo odotteli meitä. Meidän oli nimittäin tarkoitus ehtiä seuraavaan pysähdyspaikkaan Virgin Islandille, ennen kuin nousuvesi peittäisi tämän lähinnä hiekkasärkkää muistuttavan saaren kokonaan.

Mitään sen ihmeellisempää tuolla Neitsyt-saarella ei ollut, komeita maisemia toki, mutta sinnikäs helmikauppias onnistui kuitenkin tiukan tinkaamisen jälkeen myymään Jaanalle helminauhan. Ja kun oikean mittaista ja sopivan hintaista ei löytynyt, niin poika lopulta pujotteli silmiemme edessä raakahelmistä sopivan helminauhan Jaanan kaulalle kannettavaksi.

Vaikka veneretkipäivä oli tuossa vaiheessa vasta pätkän verran iltapäivän puolella, niin snorklatessa reilusti aurinkoa saaneet osat kehoistamme alkoivat jo lupaavasti punottamaan. Niinpä olimmekin varsin tyytyväisiä, että veneemme kippari käänsi paatin keulan takaisin kohti Alona-beachia, mistä pääsisimme kävelemään lyhyen matkan hotellillemme.

Loppupäivä kuluikin sitten hotellilla leppoisasti tunnemyrskystä toipuessa ja auringon polttamaa ihoa after sun-litkuilla voidellessa. Tämän meripäivän kaltaiset kokemukset ovat ainakin meille Jaanan kanssa juuri niitä tärkeimpiä syitä miksi ylipäätänsä kannattaa aina välillä matkustaa pois normaaleista kotikuvioista. Tällaisten hetkien jälkeen tuntee ja tietää, että akkuihin on taas saanut roimasti uutta virtaa ja näillä fiiliksillä jaksaa taas painaa arkea pitkän matkaa eteenpäin.

Notta sellaasta pulikoontia täältä Vilippiinien maalta. Upeeta, makeeta, mahtavaa ;)