Kivikaupunkia kiertelemässä

Sansibar, Intian valtameri, Tansania. Pilvistä, kuumaa ja kosteaa. 32 astetta. Lomafiilis 152%

Maanantaina antibiootit olivat onneksi jo alkaneet purra vatsatautiin sen verran, että lievästä voimattomuudesta ja hieman hontelosta olosta huolimatta päätimme hypätä hotellille tilatun auton kyytiin ja lähteä reilun tunnin matkalle Stone Townia kohti. Kaupunki sai aikanaan nimensä risumajoihin tottuneilta alkuasukkailta, joille valloittajien rakentamat kivestä tehdyt rakennukset olivat jotain ennen näkemätöntä. Perille kivikaupunkiin saavuttuamme jätimme auton vanhan kaupungin laidalle ja lähdimme oppaan opastamana liikkeelle tutustumaan muutamiin vanhan kaupungin nähtävyyksistä.

Ensimmäiseksi tutustuimme paikkaan, missä oli aikanaan sijainnut yksi Itä-Afrikan suurimmista orjakaupan keskuksista. Useimmille lienee tuttua se, että 1500-luvulta eteenpäin orjia laivattiin läntisestä Afrikasta Amerikkoihin miljoonittain, mutta harvemmat tietänevät sitä, että jo paljon sitä aiemmin olivat arabimaat jo satojen vuosien ajan hankkineet orjansa Itä-Afrikasta esimerkiksi juuri nykyisten Kenian ja Tansanian alueilta. Lukumääräisesti afrikkalaisia heimoja siis raiskattiin ja ryöstettiin satojen vuosien ajan molemmilla puolilla mannerta aivan samalla tehokkuudella ja niinpä monet kylät ja heimot katosivat kokonaan kartalta ahneiden orjakauppiaiden hirveyksien ansiosta.

Kylä kylältä heimojen jäsenet ryöstettiin mukaan kotitalous-, sotilas- tai seksiorjiksi eri puolille Arabiaa. Oli kieltämättä karmivaa astua oheisen kuvan pieneen muutaman metrin kokoiseen tilaan, missä 50 orjaa oli aikoinaan pakotettu nukkumaan sikin sokin päällekkäin pienellä kivitasanteella. Ja pieni syvennys, mitä pitkin astelimme tilaan, oli toiminut samalla heidän käymälänään. Voi vain kuvitella sitä karmeaa löyhkää ja muuta hirveyttä, mitä tuollainen on käytännössä tarkoittanut näille ihmisille.

Orjien myynti ja ostaminen oli Sansibarilla tapahtunut erään todella suuren puun varjossa, mille paikalle saaren portugalilaisilta ja Omanin sulttaaneilta haltuunsa ottaneet britit olivat lopulta rakennuttaneet suuren Anglikaanisen kirkon orjuuden lopettamisen symboliksi 1800-luvun lopulla. Aivan kirkon vierellä on nykyään ruotsalaisen taiteilijan Klara Sörnäsin sinne 1990-luvun lopulla tekemä orjuutta käsittelevä vaikuttava taideteos. Itselleni oli ainakin uutta tietoa myös se, että aina vielä 1960-70 luvuille saakka orjuus oli laillistettua monissa arabimaissa, kuten esimerkiksi Quatarissa, Jemenissä, Saudi-Arabiassa ja Omanissa. Miettikääpä sitä ja verratkaa siihen vaikkapa naisten asemaa ja oikeuksia näissä mainituissa maissa yhä tänä päivänä?

Kaupunkikierroksemme jatkui kävellen Stone Townin kapeilla kujilla ja välillä pysähdyimme ihailemaan täkäläistä perinteistä rakennuskulttuuria. Katunäkymässä voi helposti huomata arabien satojen vuosien täkäläiseen rakennuskulttuuriin tekemän vaikutuksen. Varsinkin jotkin Stone Townin rakennusten ulko-ovista olivat erityisen vaikuttavia puukaiverruksineen ja metallisine koristeluineen. Harmi vaan, ettei Unesco tosiaan enää rahoita kaupungin rakennusten restaurointia, sillä koko paikka tuntuu rapistuvan suorastaan käsiin.

Kävelykierroksen aikana tutustuimme myös paikalliseen markkina-alueeseen, missä kävelimme läpi erilaisia kujia ja sokkeloisia pikkukäytäviä, joilla oli myynnissä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Edellisen päivän vatsatautikin nousi eläväisenä suorastaan kurkkuun saakka, kun kävelimme läpi kalamarkkina-alueen, missä helteen ja kaikkialla lojuvien auki leikattujen kalanruhojen takia leijaili varsin sanoin kuvaamattoman vastenmielinen vatsaa vääntelevä löyhkä. Jotenkin ihmeellisesti onnistuimme Jaanan kanssa kuitenkin pitämään vatsan sisällön kehon sisäpuolella, vaikka tiukkaa se teki, kun katseli noita oheisten kuvien kaltaisia näkymiä yhdistettynä suorastaan mätivään kalan löyhkään. Eipä juurikaan tehnyt jäädä mieli hieromaan kauppoja esimerkiksi oheisen kuvan kaltaisista Manta-rauskun piikeistä.

Kävelykierroksemme päättyi meren rannalla sijaitsevalle palatsialueelle, missä sijaitsee Omanin sulttaanin sinne rakennuttama "Ihmeiden talo", joka oli valmistuessaan 1800-luvulla Itäisen Afrikan suurin rakennus. Nimensä tämä rakennus sai paikallisilta asukkailta kokonsa lisäksi myös siitä syystä, että talossa oli alueen ensimmäiset sähkövalot oman höyryvoimalla toimivan generaattorin ansiosta ja myös siksi, että sieltä löytyi seudun ensimmäinen hissi, jolla pääsi "ihmeellisesti" liikkumaan kerroksista toisiin. Tässä linkki virtaalipanoraamaan meren rannalta "Ihmeiden talon" ja vanhan portugalilaisten rakennuttaman linnoituksen edestä,

Tiesittekö muuten, että Queen-yhtyeen edesmennyt laulaja Freddie Mercury oli alunperin kotoisin juuri Sansibarilta ja nimenomaan Stone Townista? Vanhaa kaupunkia kierrellessämme tulimme erään rakennuksen ovelle, jossa oli kyltti "Mercury House". Freddien intialais-iranilaistaustaisten vanhempien perhe asui aikanaan kyseisessä talossa, josta on nykyään tullut eräänlainen Freddien muistolle omistettu museo.

Iltapäivällä ajelimme reilun tunnin matkan takaisin saaren toisella reunalla sijaitsevalle hotellillemme. Hotellilla päätimme mennä uimaan ja viettää loppupäivän rennosti levähdellen ja vähän aurinkoa ottaen. Illallista odotellessa päivitimme myös tätä nettimatkapäiväkirjaa, sillä mahataudin ja pätkivien nettiyhteyksien takia se oli jäänyt vähän jälkeen. Eräs toinenkin asia täällä on myös pätkinyt melkoisen säännöllisesti, nimittäin sähköt. Jokaisena päivänä on ollut kymmenittäin sähkökatkoksia, joista tosin useimmat ovat olleet ihan muutaman sekunnin mittaisia. Eli ihan maailman moderneimman ja luotettavimman infrastruktuurin parissa emme nyt ole. Mutta välillä on ehkä hyvä katsella maailmaa erilaisesta vinkkelistä ja huomata, että ihan kaikki ei ole kiinni nopeasti ja luotettavasti toimivasta nettiyhteydestä tai liki 100% varmuudella toimivasta sähköverkosta.

Laitan tähän loppuun linkin erääseen toiseen, hieman kieli poskella tehtyyn videoon, jonka sain editoitua safarilla kuvaamistani matskuista myös tässä lepäilypäivien aikana. Video oli pakko laittaa jakoon Vimeon kautta, sillä jostakin kummasta syystä Youtubeen kirjautuminen ja lataaminen ei ole onnistunut koko sinä aikana, mitä olemme täällä Sansibarilla viettäneet. Muutenkin osa netin sivustoista tuntuu olevan estetty pois saatavilta nettioperaattorin toimesta, mikä panee epäilemään, että kyseessä on jonkinlainen nettisensuuri, joka johtuu varsin tiukasta islamilaisesta kulttuurista, minkä vaikutuksen alla mekin täällä Sansibarilla vierailevat joudumme nämä muutamat päivät viettämään.



Eli jos oikein rehellisiä ollaan, niin kyllä tässä tällaisella pinttyneellä nettiaddiktilla alkaa jo olla ikävä ainakin luotettavia ja moraalinvartijoiden vaikutuksesta vapaita nettiyhteyksiä. Kiltit ja uskossaan vakaat muslimikoululaistytöt sellaisia tuskin kaipaavat ;)

Mikäs se siellä massussa möyrii?

Sansibar, Intian valtameri, Tansania. Lämpöä ulkona ja kehossa. 28 astetta. Lomafiilis 140%

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä meillä molemmilla Jaanan kanssa alkoi lupaavasti väännellä vatsaa siihen malliin, että hetken odoteltuamme päätimme ryhtyä varsin rivakasti vatsataudin vastataisteluun. Onneksi matkan tärkein osa eli safariosuus oli sujunut täysin ongelmitta, joten nyt täällä kohtuullisen asiallisissa hotelliolosuhteissa mahataudin saaminen ei tuntunut enää niin hankalalta. Joitakin asioita ei näköjään voi välttää, vaikka kuinka läträisi käsidesin kanssa ja yrittäisi välttää ainakin niitä todennäköisimpiä vatsapöpöjen levittäjiä, kuten majoneeseja ja kypsentämättömiä ruoka-aineita.

Kotimaasta mukaan ottamamme antibiootit tulivatkin tarpeeseen, sillä molemmille nousi sunnuntaina aamuyöllä kuumetta ja niinpä koko seuraava päivä kului lähinnä tautia parannellen ja voimia palautellen. Kovin kauaksi vessasta ei sunnuntaina uskaltanut lähteä, joten tilasimme ruoat suoraan huoneeseen ja napsimme antibioottien lisäksi Precosa-tabletteja, jotka on tarkoitettu nimenomaan tällaisiin tilanteisiin. Onneksi sunnuntain kuluessa olo alkoi jo hieman helpottaa, joten illalla päätimme jo pienellä riskillä varata seuraavaksi päiväksi autoretken oppaan kera saaren pääkaupunkiin Stone Towniin. Sunnuntai-iltana uskaltauduimme jo normaalisti ravintolaan illalliselle, mutta ihan normaalikunnossa ei vatsa kummallakaan ollut, kun illalla syötyämme pistimme nukkumaan.

Eli kahden päivän lepääminen venähti nyt kolmeksi päiväksi, mutta toisaalta siitä ei kovin suurta harmitusta tullut, sillä varsinkin sunnuntai oli melkoisen sateinen päivä, joten kovin paljon kummempaa ohjelmaa ei sinä päivänä olisi muutenkaan voinut toteuttaa. Niinpä tässä on levähdelty oikein tosissaan ja välillä on käyty korkeintaan altaalla uiskentelemassa, kun olo on vaan antanut vähääkään periksi. Onneksi tauti hellitti maanantaiaamuun mennessä sen verran, että päätimme ravintolassa nautitun aamiaisen jälkeen lähteä edellisillan suunnitelman mukaisesti retkelle Stone Towniin.

Se muuten pitää vielä mainita, että täällä ollessamme olemme huomanneet että oheisen kuvan perhosella ja Sansibarin saarella on jotakin erikoisesti yhteistä. Molemmat ovat nimittäin sinänsä kovasti kauniita, mutta molemmissa on pieniä rosojakin. Aivan kuten perhosen siivestä puuttuu palanen, niin täälläkin rakennuksista ja infrastruktuurista puuttuu aikamoisia palasia. Stone Town, joka on valittu Unescon maailmaperintökohteeksi, on sekin kaunis, mutta tosi rähjäisessä kunnossa. Valitettavasti Unesco ei enää rahoita tämän kauniin ja historiallisen vanhan kaupungin restaurointia, sillä täkäläiset käänsivät rakennusten korjaamiseen tarkoitetut rahat omiin taskuihinsa, joten Unesco löi rahahanat kiinni. Nyt joitakin yksityisiä projekteja lukuun ottamatta upeat rakennukset saavat rapistua rauhassa ja yksi osa Sansibarin historiaa on hiljalle rapistumassa kivi kiveltä murusiksi.

Mutta lisää Stone Townista seuraavassa päivityksessä. Nyt antibioottia naamaan ja lisää kukkia valokuvaamaan.

Leppoisaa löhöilyä ja taatusti erilaiset synttärit

Sansibar, Intian valtameri, Tansania. Lämpöä, ukkosta ja vesikuuroja. 29 astetta. Lomafiilis 158%

Tässä tulee kerralla sitten kahden päivän blogipäivitykset, sillä näin hoituu yhdellä iskulla ne kuuluisat kaksi kärpästä ja muutenkin ensimmäisten Sansibar-päivien ohjelma on ollut enemmän leppoisaa löhöilyä kun aktiivista retkeilyä, josta olisi kovasti kerrottavaa tai kuvia näytettäväksi.

Olimme nimittäin jo kotimaassa etukäteen päättäneet, että safaria seuraavat päivät Sansibarilla vietettäisiin aktiivisesta ja elämysrikkaasta luontoseikkailusta rauhassa toipuen. Niinpä perjantai ja lauantaipäivät kuluivatkin enemmän ja vähemmän lepäillen sekä välillä syömässä käyden. Maksimoitua helppoutta ajatellen olimme varanneet ja maksaneet täysihoidon itsellemme juuri noiksi kahdeksi ensimmäiseksi päiväksi täällä, joten aina muutaman tunnin välein oli hotellin ravintoloissa tarjolla monenlaista purtavaa. Jos rehellisiä ollaan, niin kolmen aterian syöminen päivässä tuntuu tällaisessa kuumuudessa liioittelulta, sillä esimerkiksi lounas ja päivällinen sisältävät kaksien alkuruokien lisäksi pääruoan sekä jälkiruoan, joten melko ähkyssähän tässä on pari päivää oltu. Suomalainen kun syö aina koko rahan edestä ;)

Perjantaina vietimme illalla Jaanan synttäreitä lähinnä ihan kaksistaan tropiikin huumaavasta tunnelmasta nauttien ja muutamia drinksuja nautiskellen. Päivällisellä hotellin henkilökunta pääsi kuitenkin yllättämään meidät, kun kesken illallisen valot hotellin ravintolassa sammuivat ja pimeyden keskeltä ravintolan toiselta reunalta alkoi kuulua swahilinkielistä laulua. Noin kymmenpäinen henkilökunnasta muodostettu kuoro asteli pimeyden keskellä kohti pöytäämme ja he alkoivat kiertää samalla ympärillämme. Yksi tarjoilijoista kantoi syntymäpäiväkakkua, jonka kynttilöihin hän sytytti kuoron laulaessa tulet. Ihan mukava tapa juhlistaa synttäreitä ja taatusti ikimuistoinen syntymäpäivälaulu!

Päivällisen jälkeen hotelli oli järjestänyt uima-allasalueelle Chill Out-partyn, joten hengailimme altaalla muutamien muiden asiakkaiden kanssa liki puolille öin. Tarjoilijat toivat vielä päivänsankarille muutamia eksoottisia juomia, joten omalle huoneelle palatessa piti jo astella pimeyden keskellä kapeilla kivetyksillä kieli keskellä suuta, jotta ei olisi kompastunut ja kaatunut ympäröiviin pusikoihin.

Lauantaina nukuimme pitkään ja jätimme pienen päänkolotuksen takia suosiolla aamiaisen väliin. Synttärijuhlat tuntuivat tosiaan vielä aikaisin aamulla kehossa, joten lepäilimme aivan rauhassa puolille päivin. Täysihoidon ansiosta lounasta oli kuitenkin tarjolla heti puoli yhdestä eteenpäin, joten väliin jääneestä aamiaisesta ei ollut käytännössä mitään haittaa.

Pikkuhiljaa tässä pitäisi alkaa suunnitella jotain retkiä ympäristöön tai merelle. Aivan hotellin vieressä on vesiurheiluliike, joka järjestää snorklausretkiä läheisen laguunin koralliriutoille, joten ainakin siellä voisi muutaman tunnin viettää. Hotellilla toimii myös Padi-ketjun sukelluskoulu, joten sitäkin touhua voisi harkita. Samoin kiinnostaisi autoretki saaren pääkaupunkiin Stone Towniin. Joten antaas kattoo ny, mitä vielä keksitään.

Ai niin,  ihan meinasi unohtua. Tässä on video, jonka sain editoitua täällä löhöpäivien aikana. Elävää kuvaa savannilta safaripäiviltä.

Suuntana Sansibar

Sansibar, Intian valtameri, Tansania. Hehkuvaa hellettä. 32 astetta. Lomafiilis 166%

Afrikan reissumme safariosuus päättyi torstaiaamuna, kun heräilimme Ngorongoro Sopa Lodgessa kraaterin reunalla raikkaan viileään aamuun. Yli kahden kilometrin korkeudessa ei lämpötila päivälläkään nouse päiväntasaajan auringosta huolimatta kovin helteiseksi, joten edellisen illan viileyden laskeuduttua olimme varsin tyytyväisiä, kun löysimme sänkyyn kömpiessämme patjan ja peitteen välistä isot kumiset kuumavesipullot, jotka hehkuivat miellyttävää lämpöä koko petiin.

Aamiaisen jälkeen jätimme hyvästit kraaterin upeille maisemille ja lähdimme ajelemaan Isacin ohjastamana pitkin kraaterin reunaa kohti Arushaa. Isac oli jälleen hyvällä tuulella ja niinpä kävimme noin nelituntisen ajomatkan aikana taas mielenkiintoisia keskusteluja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Täytyy kyllä todeta, että mies osoittautui reissun aikana kultaakin kalliimmaksi matkaseuralaiseksi, sillä monet valokuvat olisivat jääneet kokonaan ottamatta ja eläimet näkemättä, jos Isac ei olisi tehnyt kaikkeansa, jotta kuvakulmat, sommittelut ja tilanteet olisivat olleet mahdollisimman hyvät. Niinpä olikin hieman haikeaa hyvästellä hienosti safarimme hoitanut mahtava mies, jonka kanssa oli tosi tiiviisti tullut lähes viikko vietettyä samassa autossa istuen ja hyvin toisiimme tutustuen. Onneksi vaihdoimme viimeisenä päivänä sähköpostiosoitteita ja kontaktitietoja, joten uskoisin, että yhteyttä tulee vielä pidettyä jatkossakin.

Matkalla Arushaan pysähdyimme parissa tien varren matkamuistomyymälässä, missä tinkasimme mukaamme hieman tuliaisia. Ensimmäisessä paikassa pyyntihinnat tuntuivat kovan tinkaamisen jälkeenkin olevan aivan liian korkealla. Näin matalasesongin aikaan muita matkailijoita ei kaupoissa näkynyt juuri laisinkaan, joten taisivat yrittää tehdä kerralla koko viikon tilin, mutta me jatkoimme matkaamme tyynesti toiseen paikkaan, josta sitten saimme pienen tinkaamisen jälkeen hankittua samat ostokset tuntuvasti halvemmalla.

Korruptio, pikku huijaaminen ja oman edun tavoittelu tuntuu täällä Tansaniassa olevan lähes maan tapa. Ostoksia tehdessämme nuori mies, joka toimi myyjänä, veti minut sivuun sillä aikaa, kun Jaana meni liikkeen omistajan kanssa toiselle puolelle liikettä katsomaan jotakin toisia myynnissä olevia esineitä. Kaveri kuiskaili minulle, että jos antaisin hänelle muutaman dollarin, saisi hän helposti järjestettyä meille mukavat alennukset myytävien esineiden hinnasta. Onneksi emme menneet tuohon lankaan, vaan omistajan läsnä ollessa tinkasimme nuoren myyjäpojan harmiksi tavarat mieleisellemme hintatasolle ja maksoimme ne sitten omistajan paikalla ollessa pois.

Sama korruptio tuli vastaan Arushan lentokentällä. Ostimme matkan varrelta mukaamme Sansibarille pari pulloa alkoholia, mutta kentällä matkalaukut jo luovutettuamme tajusimme, että täälläkin on maan sisäisillä lennoilla voimassa samat säännöt nesteiden kuljettamisesta käsimatkatavaroissa kuin Euroopassa. Tai ainakin niin luki kentän kylteissä. Niinpä kysyin meitä avustavalta paikallisen matkanjärjestäjän kaverilta ohjetta, kuinka toimia noiden pullojen kanssa ja hän nouti paikalle kentän virkailijan.

Lentokentän turvallisuudesta vastaava mies pyysi minut viinapullojen kanssa mukaansa ja mennä rymistelimme läpi turvatarkastusten ja läpivalaisulaitteiden suoraan matkatavarakärryille, missä hän pyysi minua laittamaan juomat matkakasseihimme, jotka matkatavaroiden käsittelijät kaivoivat ulos koneen rahtitilaan menevistä kärryistä. Sillä aikaa, kun rahtia käsittelevät miehet kaivoivat laukkumme esiin, niin virkailija alkoi sihistä hampaidensa välistä jotain kummallista sihinää. En saanut aluksi selvää miehen kuiskailuista, mutta lopulta ymmärsin, että hän oli vailla kymmentä dollaria tästä pullojen siirto-operaatiosta. Kun sanoin miehelle, että nuo tavarankäsittelijäthän tässä suurimman työn tekevät, niin äijä yritti valehdella vakavalla naamalla, että hän muka jakaa rahat heidän kanssaan. Vaikka ymmärsinkin, että mies aikoo pistää koko rahan omiin liiveihinsä, niin päätin, että on pienempi vaiva maksaa pieni lahjus, kun nostaa asiasta isompi metakka, joten löin kympin setelin kaverin kouraan ja näin myös pullot olivat laillisesti matkalla kohti Sansibaria.

Koomisinta tässä kaikessa pullojen siirtelyssä oli se, että kun lopulta menimme käsimatkatavaroidemme kanssa turvatarkastusten läpi lentokoneelle, niin repussa olevat puolen litran Coca Cola pullot eivät hidastaneet menoa laisinkaan eivätkä muutkaan määräysten vastaiset nesteet. Jälkikäteen ajateltuna kätevintä ja edullisinta olisikin ollut olla hiljaa kaikista pulloista sisällöstä riippumatta ja kävellä huolettomana niiden kanssa läpi turvatarkastuksista, mutta rehellisinä ja sääntöjä kunnioittavina suomalaisina olimme tässä asiassa hieman liian sinisilmäisiä.

Reilun tunnin lennon jälkeen saavuimme Sansibarin saarelle. Koneen oven avautuessa naamalle löi melkoinen kuumuus, sillä elohopea oli jo lentokapteenin kuulutuksenkin mukaan kohonnut saarella 32 asteen lukemiin. Paita oli hetkessä märkänä, kun kävelimme lentokentän läpi meitä odottavan kuljettajan luo, joka jo heilutteli kentän pihalla lappua, missä luki sukunimemme. Astelimme saman tien laukkujen kanssa kuskin tila-autolle, joka onneksi oli varustettu toimivalla ilmastoinnilla. Kävin nostamassa Stone Townin esikaupunkialueella hieman rahaa pankkiautomaatista ja sitten lähdimme ajelemaan saaren toiselle, itäiselle reunalle, missä sijaitsee Breezes Beach Club, jonne majoittuisimme loppuloman ajaksi. Saaren läpi ajellessa kävi kyllä selväksi, että nyt olimme tulleet erilaisen kulttuurin ja uskonnon vaikutusalueelle, sillä huntupäisiä musliminaisia näkyi kaikkialla katukuvassa ja useissa rakennuksissa oli selkeä arabialaisvaikutteinen tyyli.

Breezesissä kirjauduimme sisään hotelliin ja saimme käyttöömme mukavan, tilavan deluxe huoneiston. Kämpän omalta maaterassilta on näkymä huojuvien palmujen lomitse Intian valtamerelle ja minibaarissa riittää juotavaa. Hotelli vaikuttaa siis kaikin puolin varsin viihtyisältä, joten toivottavasti edessä on muutamia todella rentouttavia ja auringonpaisteisia lomapäiviä ennen kotiin paluuta. Kohtuullisen aktiivisen ja kokemusrikkaan safarin jälkeen nimittäin aiommekin ottaa ensin pari päivää rennosti, ennen kuin lähdemme tutustumaan Sansibarin saareen ja kenties vaikkapa snorklaamaan läheisille koralliriutoille.

Eli nyt otetaan rennosti ja nautitaan löhöilystä. Ja kenties kippistellään muutamat paukut. Sillä onhan meillä nyt kassissa kallista korruptioviinaa, mitä voi lorauttaa tarvittaessa lasin pohjalle.

Niin, jaa, onhan ne huomenna yhdet synttäritkin ;)

Big Five kasassa ja kopteri lentää

Ngorongoro, Tansania. Aurinkoista poutapilveä. 29 astetta. Lomafiilis 175%

Keskiviikkoaamuna heräilimme Serengeti Sopa Lodgessa aamiaiselle vähän kello kuuden jälkeen. Melko aikainen herätys johtui siitä, että ennen aamiaista meidän oli laitettava kaikki kamat kasaan, jotta pääsisimme lähtemään heti syötyämme liikkeelle kohti Ngorongoroa. Siirtyessämme luonnonpuistosta toiseen ajaisimme samalla myös game driven, joten hukkaan täällä ei heitetä yhtään hetkeä.

Tällainen muutaman päivän safari on monessa mielessä varsin hengästyttävä kokemus. Savannin elämää lähdetään katselemaan useimmiten viimeistään aamulla kello kahdeksaan mennessä ja välillä korkeintaan käydään hotellilla syömässä lounasta. Ahneimmat ja innokkaimmat eivät edes hukkaa aikaansa hotellilla käymiseen, vaan nappaavat mukaansa lounasboksit, jotka sitten nautitaan jossain savannilla siihen tarkoitetuilla taukopaikoilla. Ihan missä tahansahan tuolla ei todellakaan voi pysähtyä ruokailemaan, sillä väärässä paikassa ulos eväitään popsimaan asteleva turisti voi hyvin äkkiä muuttua itse villieläinten lounaaksi. ;)

Keskiviikko oli jälleen edellisiin safaripäiviinkin verrattuna samanlaista luonnon parhainta erikoisnäytöstä. Ajomatkalla kohti Serengetin ja Ngorongoron välistä porttia pääsimme taas näkemään monenlaisia savannin eläimiä. Jossain keskellä aavaa savannin heinikkoa shakaali nautiskeli nappaamaansa pientä jyrsijää, toisaalla nuori leijonauros makoili ylhäällä puun oksistossa ja luihun näköinen shakaali jolkotteli jossain yksinäisenä ja kärpästen häiritsemänä mutakuoppaa etsimässä.

Erityisen vaikuttavaa oli nähdä, kuinka jättimäiset miljoonapäiset gnu- ja seepralaumat olivat liikkeellä Serengetistä kohti Masai Maraa Keniassa. Lähellä Serengetin porttia taivaanranta täyttyi yhtäkkiä tummista liikkeessä olevista pisteistä ja kun pääsimme autolla lähemmäksi, oli näky suorastaan huumaava. Miljoonat laiduntavat eläimet olivat joka puolella ympärillämme ja niitä juoksi ajouran yli pitkinä jonoina ja laumoina sekä edessämme että takanamme. Eipä ole koskaan tullut oltua keskellä moista luontonäytelmää, mutta nyt satuimme kerrankin oikeaan aikaan paikalle!

Ngorongoron puolelle päästyämme kävimme lennättämässä kopterikameraa savannin yllä. Valitettavasti ympärillä olevat gnu- ja seepralaumat katosivat nopeasti kauas meistä, joten enimmäkseen oheisessa ilmakuvassa näkyy lähes loputonta savannia. Olisimme lennättäneet kopteria heti luonnonpuiston portilla, mutta puistonvartijat vaativat kopterin käytöstä saman maksun, mitä esimerkiksi BBC:n luontokuvausryhmät alueella kuvatessaan joutuvat maksamaan, joten aivan satoja dollareita ei tuohon lystiin tuntunut olevan järkeä laittaa. Onneksi hieman myöhemmin pääsimme pysähtymään Ngorongoron kraateria ympäröivillä kukkuloilla, mistä pääsimme ottamaan lisää ilmakuvia.

Pienten pysähdysten jälkeen jatkoimme matkaa alas Ngorongoron kraateriin, missä aloitimme jälleen game driven. Kraateri itsessään on jo uskomaton ilmestys, sillä ylhäällä yli kahden kilometrin korkeudessa maastossa on yhtäkkiä huikean näköinen jyrkkäreunainen suunnaton kraaterilaakso, missä eläimet elävät aivan omaa rauhallista elämäänsä, jota häiritsevät korkeintaan safarimatkailijoiden autot ja kamerat. Ngorongoron eläimet eivät vaella joka vuosi Keniaan ja takaisin ympäröivien alueiden eläinten tapaan, vaan niillä on tuolla oma kohtuullisen kokoinen elinympäristönsä, jonka sisällä kaikki elämänmeno tapahtuu.

Alhaalla kraaterissa pääsimme näkemään lähes kaikkia samoja eläimiä, kuten aiemmillakin safariajeluilla. Ainoastaan kirahvit puuttuvat kraaterista, sillä siellä ei kasva sellaisia sopivan korkuisia puita, jotka tarjoaisivat ravintoa noille pitkäkaulaisille eläimille. Himoitsemamme Big Five tuli myös kraaterissa mukavasti täyteen, sillä pääsimme siellä kahteenkin otteeseen seuraamaan sarvikuonojen touhuamista muiden eläimien keskellä.

Lounastauon jälkeen lähdimme ajelemaan kohti kraaterin toista reunaa, missä nousimme takaisin ympäröivälle vuoristotasangolle. Olimme jo aiemmin päättäneet, että tahtoisimme käydä tutustumassa jossakin Maasai-kylässa ja kun siihen tuolla kraaterin ylätasangolla tarjoutui mahdollisuus, niin tartuimme toimeen. Kuudenkymmenen dollarin hinnasta meille esiteltiin Maasaiden arkea ja samaan hintaan saisimme luvan kanssa valokuvata heidän elämäänsä.

Kylässä saimme seurata aluksi Maasaiden tervetulotanssia ja hetken päästä istuimme jo lehmänlannalla vuoratussa Maasai-majassa, jossa oppaanamme toimiva, hieman huonoa englantia puhuva Maasai-poika esitteli meille heidän tapojaan ja elämäntyyliänsä. Jaana istutettiin pimeässä majassa makoilevan vanhan naisen viereen. Ainoa valo tuolla oli pienestä aukosta sisälle tuleva valonsäde, joka ei tosiaankaan paljoa sisätilaa valaissut. Lyhyen keskusteluhetken aikana muori nousi köhien ylös vuoteelta ja vaikka olimme jo maksaneet kuvaamisesta pyydetyn hinnan, niin muorin lähes hampaattoman suun raosta alkoi kuulua selkeästi sellaisia suhahduksia, jotka muistuttivat kaukaisesti, mutta tunnistettavasti dollari-sanaa. Päätimme poistua majasta oppaan kanssa siinä vaiheessa, kun muori alkoi sihahtelemaan ja syljeskelemään lattialle, joten koimme viisaammaksi jatkaa tutustelua Maasaiden elämään jossain majan ulkopuolella.

Hetken aikaa kylässä kierreltyämme menimme tutustumaan aivan kylän vieressä sijaitsevaan pieneen koulurakennukseen, missä lapset esittivät meille hieman aakkososaamistaan. Tenavat lauloivat meille myös pienen laulun, joka oli kieltämättä varsin liikuttava kokemus, joten poistuimme paikalta takaisin lähellä olevan Isacin safariautolle lähes silmäkulmat liikutuksesta kosteina.

Onneksi Maasai-kylästä oli enää muutaman minuutin ajomatka safarikierroksen viimeiseen majoituspaikkaan Ngorongoro Sopa Lodgeen, mihin majoitummme mukavasti kello viiden jälkeen juuri ennen auringonlaskua kraaterin taakse. Hotelli osoittautui koko kierroksen tasokkaimmaksi ja esimerkiksi uima-allasalueelta on melkoisen komea näköala alas kraateriin. Sisäänkirjauduttuamme kävimme maukkaalla buffetillallisella ja sen jälkeen alkoikin nukkumatti huutamaan omia kutsuhuutojaan varsin vaativalla tavalla.

Eli nyt alkaa safariosuus lomasta olla lopuillaan ja huomenna torstaina on vuorossa siirtyminen autokyydillä takaisin Arushaan, mistä lento Sansibarin saarelle lähtee iltapäivällä. Yksi uskomattoman mahtava osuus lomasta on siis onnistuneesti takana ja toivottavasti toinen erilainen, mutta antoisa edessä. Loma kuitenkin jatkuu mukavasti ja fiilikset sekä lämpötilat ovat yhä nousussa!

Virnuilevia virtahepoja ja puissa lojuvia leijonia

Serengeti, Tansania. Vaihtelevaa pilvisyyttä. 26 astetta. Lomafiilis 168%

Tiistaina heräilimme jo ennen kello seitsemää, sillä lähtö koko päivän game drivelle olisi jo kello kahdeksalta. Maistuvan aamiaisen jälkeen otimme hotellilta lounasboksit mukaamme ja hyppäsimme reppuinemme Isacin kyytiin. Vuorelta laskeuduttuamme lähdimme ajelemaan kohti Serengetin taivaanrantaa. Startatessamme alkoi satamaan vettä, mutta onneksi sade loppui heti vähän ajan päästä savannille päästyämme ja keli alkoi vähitellen kirkastumaan.

Olemme jo nyt kolmen safaripäivän jälkeen huomanneet sen, että tässäkin hommassa ruokahalu kasvaa syödessä, joten vaikka ensimmäisenä päivänä kaikki safarilla vastaantuleva tuntui upealta ja uudelta sekä pysähtymisen arvoiselta, niin enää neljäntenä päivänä ei ihan jokaisen norsu-, kirahvi- tai impalalauman kohdalla tuntunut tarpeelliselta pysähtyä ottamaan kuvia. Useimpien täällä vierailevien tavoitteena on päästä näkemään safarilla vähintään se legendaarinen Big Five eli leijona, leopardi, sarvikuono, norsu ja puhveli. Meillä viisikosta on vielä näkemättä sarvikuono, mutta toivon mukaan pääsemme ihailemaan sitäkin, kunhan palaamme keskiviikkona Ngorongoroon, missä sarvikuonojen näkemiseen on kuulemma parhaat mahdollisuudet. Muita eläinlajeja olemme kyllä jo päässet näkemään tosi huiman määrän ja jossain vaiheessa lopetin yksinkertaisesti lajien laskemisen, kun niitä alkoi oikeasti tulemaan lisää kirjaimellisesti joka oksalta ja pusikosta.

Tiistain huippuhetkiin kuului ehdottomasti muutamat pysähdykset Serengetiä halkovilla pikku joilla. Tai ehkä noita voisi paremminkin kutsua puroiksi. Mutta olipa upeata seurata, kuinka kymmenittäin virtahepoja lojui pahalta tuoksuvassa mutaisessa vedessä pärskytellen ja välillä toisiaan tönien. Muutamat yksilöt nousivat ylös joelta ja juosta jolkuttelivat heinikön seassa seuraavalle kosteikolle. Näimme myös pari krokotiilia kyttäämässä rannan savikossa ja tietysti ruohikon seassa vilisti runsaasti näitä jo tutummiksi tulleita lajeja, kuten norsuja, kirahveja sekä antilooppeja.

Paikallisilla leijonilla on tapana kivuta vuorokauden kuumimpina hetkinä lepäilemään johonkin ylemmäs suojaan kärpäsiltä ja kosteudelta. Niinpä näimme useita leijonia lojumassa puiden oksilla ja kallioiden kivenlohkareiden päällä. Kieltämättä noita näkymiä katsellessa alkoi mielessä soimaan muutamien vuosien takainen Ultra Bran korvamato: Savanni nukahtaa iltapäivän aurinkoon… ;)

Illalla hotellille palattuamme pyysin paikan managerilta luvan testata kamerakopteria hotellin yläpuolisella tasanteella. Onneksi hieman epävakaisen ja osittain sateisen päivän lopuksi tuli pieni tyynempi hetki, joten pääsin vähäksi aikaa testaamaan, että kopteri toimii kunnolla. Hotellin henkilökuntaa kopteri tuntui myös kiinnostavan kovasti, joten sain tasanteelle mukaani runsaslukuisen yleisön, joka ihmetteli silmät ymmyrkäisinä moista kummaa lentävää laitetta. Sinänsä harmi, ettei kopteria ole voinut käyttää tuolla kansallispuistoissa juurikaan missään, sillä savannilla ajeltaessahan on kiellettyä poistua ulos autosta, mikä on luonnollisesti ihan ymmärrettävää. Ja ihan niin paljon ei lentäminen ja ilmakuvien ottaminen savannilta kuitenkaan kiinnosta, että olisin valmis syöttämään itseni heinikossa mahdollisesti vaaniville leijonille. Onneksi safarikuskimme Isac tuntuu myös tosi innostuneelta kopterista, joten uskoisin, että hän vielä etsii keskiviikkona jonkun paikan savannilta, missä pääsemme sillä lentämään ja ottamaan ilmakuvia, jos vain sää ja tuuli muuten sen sallivat.

Ihan kaikilla matkailijoilla ei kohtaamiset luonnon ja leopardien kanssa ole sujuneet aivan yhtä upeissa merkeissä, kuin meillä. Kuulimme nimittäin hotellille palattuamme, että eräs safariautoporukka oli lounaspysähdyksellä vessaan sisälle mennessään törmännyt leopardiin, joka oli luonnollisesti aiheuttanut tilanteessa kauhua ja sekasortoa. Liekö otus mennyt tuonne toiletin sisälle janoa sammuttamaan, mutta aikalailla väärässä paikassa se siellä kyllä oli. Eläimet täällä luonnonpuistossa ovat kyllä tottuneet autoihin, mutta koska muuten täällä on kiellettyä liikkua jalkaisin lähes kaikkialla, niin vastaan tuleviin ihmiseen ne eivät osaa oikein suhtautua oikein millään järkevällä ja turvallisella tavalla. Onneksi me saimme ihailla leopardia kuitenkin turvallisesti auton kyydistä eikä naamat vastatusten vessan ovella!

Tiistai-iltana kävimme Sopa Lodgen illallisella toistamiseen ja ruoka on täällä ollut tosi hyvää molempina päivinä. Neljän ruokalajin illallisten jälkeen ei kyllä ole tarvinnut unta houkutella, sillä tällaisina sisätyöläisinä, kuten mekin Jaanan kanssa, emme ole tottuneet olemaan kymmeniä tunteja vuorokaudesta ulkona, mikä jysäyttää kyllä kehoon sellaisen raitisilmamyrkytyksen, että oksat pois.

Mutta nyt vielä nautiskellaan vähän aikaa safarilla olosta. Sansibarilla ehtii sitten levähdellä. Nyt katsotaan tämä safari loppuun saakka ja koko rahan edestä. Ja siltä kyllä tuntuu, että näille kokemuksille on vaikea laittaa hintaa. Ovat ne sen verran vaikuttavia.