Shoppailua, luoliin kuikistelua ja rynkyllä rytkytystä

Saigon, Vietnam. Ei kuumuutta kummempaa. Lämpötila 33 astetta. Lomafiilis 169%

Olimme jo Suomessa hyvissä ajoin päättäneet Jaanan kanssa, että vietämme Saigonissa vain neljä yötä. Eli oikeastaan täysiä lomapäiviä jäisi tällöin kaupungissa vietettäväksi ainoastaan kolme, joista ainakin kaksi kuluisi retkillä kolutessa. Heti Saigoniin saapuessamme aloimme miettimään, millä muilla retkillä kaupunkikierroksen lisäksi haluaisimme käydä ja koska halusimme myös kuluttaa myös yhden päivän ihan omaan tahtiin kaupungilla kierrellen ja shoppaillen, niin meidän piti valita Mekongin jokisuistoretken ja Cu Chin Vietkongin sissien luoliin tutustumisen välillä. Onneksi olimme molemmat sitä mieltä, että Pohjois-Vietnamin jokiveneilyiden ja laivaristeilyiden jälkeen veneilyä olisi jo kokeiltu ihan tarpeeksi, joten päätimme varata maanantaiksi Cu Chin retken. Tällöin voisimme viettää sunnuntain välipäivänä rennosti Saigonin ostareita ja markkinapaikkoja kierrellen.

Sunnuntaina nukuimme tarkoituksella pitkään. Jätimme hotellin varsin vaatimattoman aamiaisen väliin ja söimme aamiaiseksi edellisen illan pizzeria-aterialta jääneitä pizzapaloja, jotka maistuivat jopa kylmänä huomattavasti paremmilta kuin väljä nuudelisoppa tai paistettu riisimössö, joihon olimme rehellisyyden nimissä jo alkaneet totaalisesti kyllästyä.

Aluksi kävelimme muutaman korttelin mitan Ben Thanhin markkina-alueelle, mikä on yksi kaupungin kuuluisimpia kauppapaikkoja. Kyseessä on iso kauppahalli, joka on täynnä kaiken kuviteltavissa olevan turistitauhkan, rihkaman, ruoan, kellojen, kenkien ja muun kaupaksi kelpaavan tavaran myyntikojuja. Hallia halkovat kapeat käytävät, joiden varsilla kauppiaat yrittävät tyrkyttää tavaraansa ohi kulkeville. Valitettavasti osa kauppiaista meinaa jopa kosketella ja repiä hihasta, mutta onneksi länsimaisen turistin iso koko ja ruma irvistys yleensä saa otteen irtoamaan.

Kiertelimme Ben Thanhin markkinoilla tovin aikaa tehden pieniä ostoksia, mutta 33 asteen helteessä ei hallin seisovassa ilmassa kovin kauaa viitsinyt shoppailla, vaan oli lähdettävä ulos raikkaaseen ilmaan. Kävelimme takaisin hotellille nakkaamaan ostokset huoneeseen ja hörppäämään hieman kylmää juotavaa. Sitten tilasimme taksin hotellin edestä ja pyysimme kuljettajaa ajamaan meidät Nowzone-ostoskeskukseen, missä pääsisimme shoppailemaan ilmastoidussa ja huomattavasti modernimmassa sekä siistimmässä ympäristössä. Hintataso tietysti nousi moninkertaiseksi, mutta edullista tuolla siltikin oli Suomen hintoihin verrattuna. Tosin nämä aasialaiset ovat sen verran pienikokoisia, että sekä kengissä että vaatteissa saattaa vain hyvällä tuurilla löytää itselleen sopivia tamineita. Joten enemmänkin me vain hypisteltiin ja katseltiin kauppojen tarjontaa, tai jos rehellisiä ollaan, niin Jaana katseli ja itse yritin jotenkin saada ajan kulumaan, kun tuo shoppaaminen ei varsinaisesti kuuluu ykkösharrastuksiin.

Kävimme Nowzonessa myös syömässä KFC-ravintolassa ja oli kyllä mukava mussutella länsimaiset standardit täyttävää evästä. Vähän alkoi jo tuntua, että tältä reissulta oli nuudelisopat syöty.

Illalla kun kokeilin huoneessa Ben Thanhin markkinoilta ostamiani t-paitoja, niin huomasin, että meitä oli huijattu. Meikäläinen kun on täkäläisen kokoasteikon mukaan kokoa lähinnä jättiläinen eli XXXXL-kokoa, niin olin ostavinani kaksi kappaletta t-paitoja juuri tuota 4XL-kokoa. Päivällä markkinoilla kauppoja hieroessamme toista samanlaista sopivan kokoista ja väristä paitaa ei meinannut kojusta löytyä, mutta hetken päästä sopiva paita ilmestyi toisen myyjätytön tuomana jostain paikalle. Vasta hotellilla siis huomasin, että toinen paita olikin kätevästi muutettu 3XL koosta 4XL-kokoon piirtämällä tussilla kolmosen päälle nelonen. Hieman kypsähtäneenä lähdimme Jaanan kanssa iltakävelylle markkinapaikalle, mutta myyjät olivat jo kasaamassa kamojaan ja osa kojuista oli jo suljettuna, joten emme enää löytäneet myyjää. Niinpä palasimme hieman pettyneinä takaisin hotellille lepäilemään ja valmistautumaan seuraavan päivän retkipäivää varten.

Maanantai kului mukavasti Cu Chin alueelle suuntautuvalla retkellä. Cu Chi on viehättävä alue maaseudulla vajaan sadan kilometrin päässä Saigonista. Ennen Vietnamin sotaa Cu Chi tunnettiin erityisesti kauniista hedelmätarhoistaan ja kumipuuplantaaseistaan, mutta sodan myötä paikka on tullut tunnetuksi aivan muista asioista. Juuri tuolla Cu Chissä sijaitsevat nimittäin eräät suurimmista Vietkongin sissien kaivamista tunnelikomplekseista, jotka he rakensivat reilun parin kymmenen vuoden aikana tukikohdikseen taistelussa ranskalaisia ja jenkkejä vastaan. Tunnelien suojasta sissit saattoivat tehdä tuhoisia iskuja vihollisten selustaan ja toisaalta ne tarjosivat suojaa pommeja ja kranaatteja vastaan.

Retken tunnelikierrokselle päästyämme Cu Chin tunnelikompleksin valtava laajuus ja mittakaava yllätti kyllä meidät täysin. Vaikka itse tunnelit olivatkin niin pienikokoisia, ettei niihin esimerkiksi meikäläisellä olisi ollut mitään asiaa sisään, niin ahkerat sissit, jotka siis käytännössä lähinnä olivat paikallisia kommunistisen aatteen omaksuneita maanviljelijöitä, olivat kaivaneet niitä kymmenien vuosien aikana satoja kilometrejä useaan eri kerrokseen. Länsimaisia turisteja varten paikalle olikin kaivettu noin 20 senttiä alkuperäistä leveämpiä tunneleita, mutta käytyäni kurkistamassa suulla päätin, että en edes yritä lähteä konttaamaan tuonne, koska todennäköisesti olisin jossain kohti jäänyt suurennetusta koosta huolimatta hartioista kiinni kuitenkin.

Niinpä saimme Jaanan kanssa katsella maanpinnalla hieman huvittuneina kuinka osa ryhmästämme seikkaili maanalaisissa luolissa eritasoisin onnistumisen kokemuksin. Eräs normaalikokoinen espanjalainen vanhempi rouva meni jonon mukana luolaan, mutta hetken päästä jonon eteneminen pysähtyi kokonaan ja syykin selvisi, kun rouva naama valkoisena ja ilmiselvästi ahtaan tilan kammosta kärsien palasi samasta aukosta maanpinnalle, mistä muut yrittivät mennä sisään. Miten lienee onnistunutkin ahtamaan itsensä vastavirtaan takaisin maanpinnalle, mutta tuo luolasto ei ollut selvästikään hänelle sopiva paikka.

Hoikka brittirouva lapsineen meni myös maan alle sillä aikaa kuin hänen puolisonsa jäi ensimmäiselle mahdolliselle nousuaukolle ottaman valokuvia perheen ilmestymisestä takaisin maanpinnalle. Mies odotteli luolan suulla hämmästyneen näköisenä sormi sulkimella samalla kun me Jaanan kanssa kävelimme jo seuraavalle nousuaukolle. Sieltä alkoikin hetken päästä kuulua brittiaksentilla väännettyä sadattelua ja ilman pienintäkään epäilyä tuli selväksi, että rouva oli iskenyt polvensa johonkin maan alla siksakkia kulkevissa pimeissä tunneleissa kontatessaan. Ensin luolasta ilmestyi perheen tytär, sitten nilkuttava sekä kiroileva äiti ja isäkin ehti paikalle parahiksi kamera kanssa, kun pojan olisi pitänyt nousta maan pinnalle perheen viimeisenä. Vaan poikaapa ei näkynyt missään.

Vanhemmat olivat luonnollisesti kovasti huolestuneita ja niinpä isä joutui painumaan maan alle poikaa etsimään. Me Jaana kanssa jatkoimme kävelyä eteenpäin, sillä ulostuloaukkoja pois luolista oli useita pitkällä matkalla ja kauimmaiset olivat parin sadan metrin päässä alkuperäisestä sisäänmenosta. Viimeisellä aukolla maanpinnalle ilmestyi jo muutamia ahkerimpia konttaajia eli pienikokoisia nuoria naisia, miehiä ja lapsia, joiden joukossa onneksi oli myös brittiperheen poika. Lapsi oli innostunut konttaamaan pimeydessä muiden perässä eikä ollut huomannut, kuinka polveansa kiroava äiti ja sisko kääntyivät jo aiemmin ylös maanpinnalle. Onneksi perheen tytär löysi kadonneen lampaan ja haki pojan muun perheen luo, eikä isäkään sen enempää jumittunut tai joutunut hukkaan tunneleihin.

Luolien lisäksi Cu Chissä meille esiteltiin erilaisia sissien käyttämiä ansoja, tappovälineitä ja tekniikoita, joiden avulla nuo neuvokkaat Vietkongin taistelijat onnistuivat pysyttelemään hengissä maanalaisissa kätköissään jenkkien hurjista pommituksista, koirista, erikoiskoulutetuista "tunnelirotista" ja muista vastustajan ikävistä toimista huolimatta. Sodan aikana luolissa asuneista kuudestatoistatuhannesta sissistä noin neljätuhatta jäi kuitenkin henkiin.

Luolakierroksen lopuksi meille tarjoutui mahdollisuus kokeilla ampumista erilaisilla Vietnamin sodan aikaisilla aseilla. Itse päätin kokeilla M16-kivääriä ja mukavahan tuolla oli muutama laukaus jysäytellä kohti maalia, vaikka osumatarkkuus ei ihan samaa luokkaa ollutkaan, kuin armeija-aikoina ampumavalmennettavissa tarkka-ampujamallin kiväärillä lauottaessa oli ollut.

Cu Chin retki oli puolen päivän retki, joten olimme takaisin Saigonissa jo ennen iltapäivä neljää. Päätimme käydä vielä ennen illan pimentymistä yrittämässä, josko onnistuisimme löytämään minulle t-paidat myyneen huijarikauppiaan. Kiertelimme kapeilla myyntikäytävillä tovin aikaa ja olimme jo luopumassa toivosta, kun tutun näköinen nainen tuli yhtäkkiä tyrkyttämään meille t-paitoja. Bingo! Onneksi huijari oli niin ahne, että erehtyi yrittämään uusia kauppoja kanssamme. Nainen meni melkoisen nolon näköiseksi, kun repäisin muovipussista esille edellisenä päivänä ostamani paidan ja näytin tussilla väärennettyä kokomerkintää sanoen samalla pahasti irvistellen: "Not Happy, not Happy!". Olisi ehkä liioittelua sanoa, että naisella tuli hätäkakat housuun, mutta aikamoisen vikkelästi alkoi tytöiltä löytymään korvaavia oikean kokoisia t-paitoja. Sain siis vaihdettua väärän kokoisen paidan sopivaan ja samalle hieman näpäytettyä kieroa myyjää. Typerys yritti vielä kaupitella uusia paitoja meille, mutta lähdimme paikalta pois päätä pudistellen ja salaa tyytyväisinä, että huijari ei tällä kertaa onnistunut säädöissään.

Maanantai-ilta oli viimeinen iltamme Saigonissa ennen Hongkongiin palaamista, joten päätimme illalla käydä vähän kävelemässä kaupungilla ja katsella samalla löytyisikö jostakin lähistöltä jokin kampaamo, missä Jaana saisi leikkautettua hiuksensa. Päädyimmekin sattumalta erääseen kadunvarren liikkeeseen, joka mainosti sekä erilaisia hierontoja että hiustenhoitoja. Sovimme Jaanalle hiusten pesun ja leikkauksen siksi aikaa, kun itse saisin niskahartiaseudun- ja päänhieronnan. Jaana lähti mieskampaajan käsittelyyn sillä aikaa, kun varsin keveissä tamineissa ollut tyttö johdatti minut hierontapaikalle. Jotakin epäselvyyttä oli ilmeisesti tullut tilaamani palveluiden tekemisessä, sillä hetken päästä makasin hierontapedillä samalla kun tyttö laittoi minulle kurkkunaamiota. Kun koitin kieltäytyä moisesta höpötyksestä, niin tyttö painoi vain minut takaisin pedille ja vakuutteli, että kaikki on ok. Siinä meikäläinen sitten makasi varsin typerän oloisena kurkut naamalla samalla kun tyttö hieroi päätäni. Aika olematonta hipsuttelua tuo tytön hieronta oli ja syykin selvisi, kun hän alkoi hieroa hartioita. Tyttö työnteli kättä paitani sisään ja kuiskaili korvaani, että heidän liikkeensä olisi 24 tuntia vuorokaudessa auki ja kaikenlaisia hoitoja olisi siten saatavilla kellon ympäri. Joten voisin kuulemma tulla yksin hoitoihin ihan milloin tahansa…

Onneksi Jaanan hiuksia käsitellyt mies osasi sentään hommansa. Mies leikkasi hiukset ihan asiallisesti ja hintakin oli kohdillaan. Tai olisi ollut, jos meikäläisen kurkkunaamiot ja viettelyhieronnat eivät olisi nostaneet hintaa lisää. Vaan eipä tuo siltikään kallista ollut, kaikkiaan parisen kymppiä euroina. Ja olipahan taas taatusti erikoinen kokemus. Nimittäin harvemmin sitä on jonkin sortin kampaamo-ilotalossa hiuksia leikkautettu ;)

Että semmoinen oli meidän Saigonin reissu. Tiistaina olisi lähdettävä jo ennen kello kahdeksaa kohti lentokenttää, mistä olisi lento Hongkongiin jo aamupäivän aikana.

Good Morning, Vietnam!

Saigon, Vietnam. Hikiä pukkaa ja paita kastuu. Lämpötila 33 astetta. Lomafiilis 169%

Heti perjantaina Saigoniin saapuessamme olimme varanneet hotellin respasta koko päivän kiertoajelun ja kaupunkikierroksen Ho Chi Minh Cityn tärkeimmille nähtävyyksille. Niinpä painelimme lauantaiaamuna heti jo kello seitsemän jälkeen aamiaiselle, jotta olisimme ajoissa valmiina meitä noutavan bussin kyytiin.

Kaupunkierros, jonka varasimme, ei ollut todellakaan hinnalla pilattu. Reilut seitsemän euroa hengeltä kustantavaan koko päivän retken hintaan ei tosin kuulunut lounasta eikä paljon mitään muutakaan extraa, mutta tuohon edulliseen hintaan pääsisimme sentään liikkumaan Saigonin kaoottisessa liikenteessä ilman, että meidän tarvitsisi läkähdyttää itseämme kävelemällä reilusti yli kolmenkymmenen asteen helteessä kilometritolkulla ympäri miljoonakaupunkia.

Aluksi kävimme noutamassa kyytimme muita matkalaisia eri hotelleista. Erään hotellin edessä erittäin krapulaiselta vaikuttava itäisen naapurimaamme kansalainen korkokengissään huojuvineen Tatjaana-vaimoineen ei hyväksynyt autoamme, koska se ei hänen mukaansa täyttänyt varaamishetkellä luvattuja ominaisuuksia. Krapulainen ja öykkäröivä Igor ja hänen ylimeikattu Tatjaanansa olisivat kuulemma halunneet paljon suuremman ja komeamman bussin itselleen mikä tietenkin suotakoon heille. Toivottavasti heiltä löytyy riittävästi arvoansa viime aikoina menettäneitä ruplia, sillä kovin halpaa ison bussin vuokraaminen yksityiskäyttöön ei taatusti tule olemaan. Meille muille ilmastoitu pikkubussi kelpasi hyvin ja niinpä heiluttelimme iloisina ja tyytyväisinä moikat moisille öykkäriääliöille ;)

Matkaseurueemme koostui meidän, parin malesialaisen, yhden thaimaalaisen ja muutama vietnamilaisen lisäksi nuoresta brittipariskunnasta, jotka olivat puolen vuoden reissulla Aasiassa. He olivat matkustaneet Vietnamiin Suomen ja Pietarin kautta, mistä olivat jatkaneet matkaa junalla Moskovan, Siperian ja Kiinan halki kohti eteläistä Aasiaa. Matkaa voi siis tehdä monella tapaa, mutta moisiin monen kymmenen vuorokauden junamatkoihin tarvitaan jo melkoisen pitkät lomat. Juttelimme brittien kanssa joulusta ja totesimme kaikki kaipaavamme jo hieman kotimaamme jouluherkkuja. Kerroimmekin heille, että olimme jo tilanneet kotimaassa kotona asuvilta koiranhoitajiltamme valmiiksi joulukinkun jääkaappiin, jotta voimme nakata sen ensi viikolla uuniin kotiin palattuamme. ;)

Ensimmäisenä etappina tutustuimme Vietnamin sotaa käsittelevään museoon. Tiesittekö muuten, että Vietnamin sodan aikana tänne entiseen Ranskan Indokiinaan kylvettiin USA:n toimesta lähes kolminkertainen määrä pommeja ja granaatteja koko toisen maailmansodan aikana jenkkien Saksaan pudottamaan pommimäärään verrattuna? Se tarkoittaa käytännössä, että amerikkalaiset pudottivat Vietnamiin vuosina 1963–68 noin 8,6 tonnia pommeja neliökilometriä kohti eli noin 150 kiloa jokaista miestä, naista ja lasta kohti. Noin kolme miljoonaa vietnamilaista sai tuon sodan aikana surmansa. Tällä kansalla on siis todella rankka menneisyys.

Päivän aikana kävimme myös itsenäisyyden palatsissa, minkä pihalla törmäsimme hääjuhlaan valmistautuvaan nuoreen pariin. Pariskunta oli ottamassa palatsin puistossa hääkuvia muutaman valokuvaajan kanssa. Hetken päästä vihkipari jo poseerasi minulle ja viralliset hääkuvaajat kuvasivat hääparin sijaan meikäläistä. Tahtoivat sitten myös kaikki samaan kuvaan kanssani. Samoin kävi muuten sotamuseossakin. Yhtäkkiä ympärilläni oli kymmenittäin nuoria opiskelijatyttöjä, jotka halusivat jostakin omituisesta syystä välttämättä samaan kuvaan tämmöisen ison, ruman, vaalean ukon kanssa. Olisi kai siellä ollut jotain tolkumpaakin kuvattavaa?

Kävimme myös Saigonin Chinatownissa ja kiinalaisilla markkinoilla. Ja tietysti pakollinen pistäytyminen kiinalaisessa temppelissä, missä oli mukava fiilistellä suitsukkeiden savussa aidossa itämaisessa tunnelmassa.

Saigon on kymmenen miljoonan asukkaan kiihkeä aasialainen metropoli, joka vaikuttaa esimerkiksi pääkaupunki Hanoita tuntuvasti länsimaisemmalta sekä ilmeeltään että tunnelmaltaan. Tosin Hanoissa luulin, ettei missään voisi olla enempää moottoripyöriä, mutta jos täällä Saigonissa on kymmenen miljoonaa asukasta, niin kaksipyöräisiä viilettää kaupungin kaduilla kuulemma vähintään kuusi miljoonaa. Ja uskokaa, kun sanon, että niitä on paljon.

Kadun ylittäminen on liikennevaloista huolimatta aina extremekokemus. Voi sitä tunnetta, kun kesken kadunylitystä jalankulkijoiden vihreä muuttuu varoittamatta punaiseksi ja muutama tuhat moottoripyörää ja jokunen autokin kiihdyttää ohitsesi joka suunnassa samalla kun yrität jatkaa kulkuasi kohti kadun toista puolta. Hoet itsellesi, että: kyllä ne väistää, kyllä ne väistää. Ja väistäähän ne, ainakin tähän saakka ovat väistäneet. Olisiko keskellä liikennevirtaa toljottavasta isosta massasta apua sen verran, etteivät halua rikkoa kallista skootteriaan aivan tahallaan?

Illalla retken päätyttyä olimme kyllä melkoisen naatteina. Kuumuus ja käveleminen olivat vaatineet veronsa, joten kaupasta juomaa haettuamme menimme päiväunille hotellille. Torkahdettuamme tovin ja saatuamme nesteytyksen taas kohdilleen kävimme illan jo pimennyttyä syömässä turvalliset ja laadukkaat pizzat lähistön Al Fresco -ravintolassa. Äyriäissopat ja osterinuudelit saivat nyt jäädä kattiloihin!

Eli sellainen oli kuuma päivä kiihkeässä aasialaisessa suurkaupungissa.

Hanoi rocks, but Saigon shakes!

Bye, bye Phu Quoc, Hello Saigon!

Saigon, Vietnam. Kelit vaan kuumenee. Lämpötila 33 astetta. Lomafiilis 168%

Tätä matkapäiväkirjapäivitystä kirjoitellaan jo Ho Chi Minh Cityssä eli Saigonissa, joksi tätä koko Vietnamin suurinta kaupunkia vieläkin epävirallisesti kutsutaan. Saavuimme Saigoniin perjantaina iltapäivällä tunnin lennolla Phu Quocilta.

Mutta mennäänpä vielä hetkeksi takaisin Phu Quocille. Joulupäivän iltana nappasin sovitusti kuvausrepun sekä jalustan mukaani ja lähdin Lan Anh Gardenin työntekijän Nghia Tranin eli tuttavallisemmin Anan järjestämän taksin kyydillä Duong Dongin keskustan suuntaan, minne oli valmistumassa Anan espanjalaisten ystävien omistama uusi hotelli. Ana oli jo aiemmin kertonut meille, että ulkomaalaiset eivät saa Vietnamissa omistaa maata tai kiinteistöjä, joten espanjalaispariskunnan luottoystävänä hänet oli merkitty kaikkiin virallisiin papereihin hotellin omistajaksi.

Anan ajaman skootterin perässä löysimme taksilla muutamassa minuutissa uuden Tenuee-hotellin eteen. Kättelin hotellin omistajapariskunnan, Josén ja Alician, jotka heiluivat hikihatussa viimeistelemässä hotellihuoneita ja julkisia tiloja siihen kuntoon, että parin päivän päästä ensimmäiset asiakkaat voisivat saapua siistiin ja toimivaan majoitukseen.

Kiertelin hetken aikaa kameran kanssa esittelykuvia paikasta napsien ja kun homma oli valmis, sovimme että José ja Alicia tulisivat parin tunnin sisällä noutamaan meitä hotelliltamme illalliselle Duong Dongin rannalle.

Viimeinen ilta Phu Quocilla kului siis aivan meren rannalla Duong Dongin kaupungissa, minne menimme paremmin paikallisia ihmisiä tuntevien Josén ja Alician sekä Anan kanssa illalliselle. Uudet espanjalaiset ystävämme tilasivat paikallisia ihmisiä täynnä olevasta ravintolasta seurueellemme pöydän täyteen kaikenlaista mahdollista merenelävää. Heidän mukaansa tässä ravintolassa kaikki syötävä olisi takuulla tuoretta toisin kuin turisteille tarkoitetulla yömarkkina-alueella, joka sekin sijaitsi aivan paikan lähietäisyydellä. Ja ruokailu tapahtui kirjaimellisesti rannalla aaltojen lyödessä vieressämme hietikolle, sillä osa pöydistä oli katettu täysin rantahiekalle ja osa hieman ylemmäksi rantapenkereelle.

Hieman meitä Jaanan kanssa hirvitti, kun eteemme nosteltiin kaiken maailman simpukoita ja äyriäisiä. Täytyy kyllä rehellisesti todeta, että jonkun simpukan kuoren sisällä löllyvä verisen oloinen pehmeä limaklöntti ei kyllä vieläkään täytä ihmisravinnon tunnusmerkkejä meidän mielestä, mutta voimmepahan sanoa nyt, että kokeiltu on. Onneksi pöytään tuotiin myös useammanlaista grillattua kalaa, joten saimme Jaanan kanssa syötyä myös sellaista evästä, johon olimme paremmin tottuneet. Ruokaseurueeseemme kuului myös espanjalaisten pieni koiranpentu Nina, joka sai omat osansa illallispöydästä.

Ruokaillessamme juttelimme Anan, Josén ja Alician kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä ja Barcelonan seudulta kotoisin oleva puhelias pariskunta kutsui meidät myös vierailulle kotiinsa Kataloniaan, jos joskus satumme siellä päin liikkumaan. He nimittäin viettävät osan vuodesta Phu Quocilla ja osan kotimaassaan Espanjassa. Eipähän tuota tiedä, jos vaikka joku kesä ajeltaisiin asuntoautolla noissakin maisemissa?

Illallisen jälkeen lupasin toimittaa hotellista ottamani kuvat sovitusti pariskunnalle ja pakollisten poskipusujen jälkeen palasimme takaisin hotellille levähtelemään seuraavan päivän siirtymälentoa varten. Tosin heti hotellille saavuttuamme huomasimme molemmat, että ehkä olisi ollut parempi jättää omituisimmat merenherkut nauttimatta, sillä vatsassa tuntui jälleen melkoisen möyrivältä. Onneksi saimme olotilan rahoitettua matka-apteekin rohdoilla ja pääsimme nukkumaan, jotta olisimme seuraavana päivänä täydessä vedossa matkustaessamme Saigoniin.

Perjantain lento Phu Quocilta Saigoniin sujui varsin kivuttomasti. Edellisillan merenherkkujen aiheuttamien vatsanväänteiden perusteella vannoimme molemmat, että tällä reissulla emme enää koskisi yhteenkään ruokaan, joka sisältää katkarapuja, simpukoita, ostereita tai muita vastaavia mereneläviä. Niinpä mussuttelimme onnellisina lounaaksi Phu Quocin kentällä länsimaisen standardin mukaiset hampurilaiset Burger King ravintolassa.

Saigoniin päästyämme ajelimme noin puolen tunnin ajomatkan taksilla District 1:llä sijaitsevalle Tulips Hotellille, minne majoittuisimme muutamaksi seuraavaksi yöksi. Illalla kävelimme hieman tutustelemassa hotellin lähiympäristöön ja samalla kävimme syömässä eräässä Taj Mahal-nimisessä intialaisessa ravintolassa todella maistuvat inkkarisafkat.

Joten sellainen oli meidän Tapaninpäivän ajelu saarimaisemista tänne mantereelle. Lämpötila nousi muutamalla asteella, kun merituulet eivät enää ole vilvoittamassa, joten melkoisen tukalaa on. Mutta ei valiteta, ei varsinkaan kun on katseltu netin kautta välillä kotimaan miinus kahden-kolmenkympin lukemia. Parempi vain ajatella, että: Vielä on kesää jäljellä...

Seuraavassa päivityksessä sitten lisää Saigonin tunnelmia.

Joulu tulla jolokottaa

Phu Quoc, Vietnam. Antaa auringon paistaa. Lämpötila 31 astetta. Lomafiilis 166%

Joulunalusviikko on kulunut täällä Phu Quocilla varsin letkeissä merkeissä. Päivittäisiin lomarutiineihin on kuulunut uinnin ja aurinkovarjon alla löhöilyn sekä kirjan lueskelun lisäksi jokapäiväinen hieronnassa käynti. Välillä olemme käyneet hotellin hierojien hierottavana ja toisinaan olemme biitsireissulla hypänneet rannalla asiakkaita metsästävien hierojanaisten käsiteltäväksi. Hotellilla hieronta maksaa lähes kolminkertaisesti verrattuna rantahierojien hintaan ja totta puhuen emme ole suuria eroja löytäneet kumpienkaan käsittelyssä. Jotakin vaikutusta säännöllisillä hieronnoilla on kuitenkin ollut, sillä niskat ja hartiat tuntuvat huomattavasti rennommilta ja kaikin puolin kehossa on löysempi olotila.

Vaikka tätä täkäläistä elämänrytmiä tuskin kannattaa kutsua kovin stressaavaksi, niin yksi yllättävä jokapäiväinen haaste täällä Phu Quocilla on ollut löytää sellainen mieluisa ruokailupaikka, missä tarjoilu pelaa, hinnat ovat kohdillaan ja ruoan laatu sekä maku asiallisella tasolla. Loman alussa kävimme muutaman kerran aivan hotellia vastapäätä olevassa leipomoravintolassa syömässä, mutta eräänä päivänä huomasimme, että yön aikana ruokalista oli lyöty uusiksi ja hintojakin oli samalla hilattu ylöspäin. Alkulomasta leipomon omistaja itse toimi sekä kokkina että tarjoilijana ja homma toimikin joten kuten, mutta hintojen nousun myötä ravintolaan oli palkattu uusi tarjoilijatyttö hoitamaan asiakaspalvelua. Ja sitten homma karkasi käsistä.

Sitä en osaa sanoa mistä vuoristokylästä tuo ummikkoraukka oli hommaan palkattu, mutta entisestäänkin hidas ja sekava ruoan tilaaminen muuttui uudistuksen myötä sietämättömän hankalaksi. Kun olimme jotenkin ihmeen kaupalla saaneet tilattua haluamamme annokset ruokalistasta osoittamalla, kaikki käsimerkit käyttämällä ja ilmaan piirtämällä, niin sitten alkoi odottaminen. Jaanalle tuotiin tomaattikeitto noin tunnin odottamisen jälkeen ja meikäläisen tilaama pizza tulikin jo sitten vasta sitä puoli tuntia myöhemmin. Viereisessä pöydässä istuneen seurueen mies kimpaantui ja lähti ravintolasta melkoisen vauhdikkaasti ja vihaisena, kun kuuli, että tyttö oli unohtanut kokonaan hänen tilauksensa, vaikka muille pöydässä istuville vähitellen noin kahden tunnin aikana ilmestyi heidän tilaamansa ruoat.

Tällaisessa kolmenkympin helteessä ruokajuomat ehtivät pitkään annoksia odotellessa kuumentua juomakelvottomiksi moneen kertaan, joten pyysin tyttöä tuomaan oluen vasta, kun oma ruokani olisi valmis. Kun tarjoilija sitten lopulta kantoi pizzan pöytään, niin minun oli itse haettava olut jääkaapista. Viimeinen pisara tuota tahmeaa ravintolapalvelua oli se, kun pyysin tyttöä avaamaan olutpullon minulle. Jostain metsäkylien kätköistä tarjoilijan hommiin repäisty tyttö ei nimittäin osannut avata tavallisella pullonaukaisijalla normaalia kruunukorkillista olutpulloa. Tyttörukka pyöritteli pullonavaajaa eri asennoissa kädessään ja yritti rapsutella korkin reunaa viinipullojen aukaisuun tarkoitetulla korkkiruuvilla. Aikansa avaamista ihmeteltyään hän jopa käänsi pullonavaajan oikean pään esille, mutta eipä siitä korkin avaamisesta siltikään tullut mitään. Lopulta otin avaajan tytön käsistä ja näytin kuinka pullo saadaan sillä auki. Tarjoilijan ilme oli kyllä mainitsemisen arvoinen, kun hän selvästi ensimmäisen kerran elämässään käsitti niinkin teknisesti vaikean ja haastavan laitteen kuin pullonavaajan toimintaidean. Suomessa todennäköisesti jokainen alakoululainenkin saisi pullon auki moisella vermeellä, mutta täällä Vietnamissa se on näköjään liian haastavaa jopa ravintolan palkatulle henkilökunnalle ;)

Onneksi löysimme hotellin lähimaastosta muita parempia ruokapaikkoja. Lentokentän suuntaan lähtiessä aivan muutaman sadan metrin päästä löytyy Nemo-niminen ravintola, jossa tarjoilu pelaa ja annokset ovat länsimaista tasoa. Samoin samalla puolella tietä muutama sata metriä Nemosta eteenpäin on Singaporesta kotoisin olevan naisen omistama Iris-Cafe, jossa olemme käyneet pari kertaa syömässä tosi hyvää ruokaa mukavan asiakaspalvelun saattelemana. Eräänä iltana kävimme myös Duong Dongin kaupungin laitamilla sijaitsevassa intialaisessa ravintolassa, jonka Butter Chicken annos oli kevyesti yksi tämän reissun parhaista ruoista.

Jouluaaton aterian nautimme juuri tuolla ensin mainitussa Nemossa. Kinkun sijasta päätimme syödä Barracudaa sekä Barbecue-kanaa ja täytyy kyllä sanoa, että paremmin ne tähän miljööseen joulun ruoka-aineina sopivatkin. Sisään Nemoon kävellessämme huomasimme muuten, että eräässä pöydässä istui neljä nuorta matkailijaa, jotka nopeasti paljastuivat keskustelunsa perusteella suomalaisiksi. Istahdettuamme omaan pöytäämme ja tilattuamme annokset, tuli pieneen ravintolaan vielä yksi pariskunta lisää, jotka pöytään istuessaan tuumasivat, että täällähän taitaa olla varsinainen suomalainen jouluillallinen. Ja olihan se aika erikoista, että juuri tuonne Nemoon oli lisäksemme löytänyt noinkin moni suomalainen aattoillan ateriaa nauttimaan. Erittäin omituinen sattuma ;)

Eräänä iltana joulunalusviikolla päätimme käydä Duong Dongin yömarkkinoilla, joita monet matkailijat ovat mainostaneet netin keskustelupalstoilla käymisen arvoisena kokemuksena. Ajelimme taksilla kaupungin sataman lähellä olevalle markkina-alueelle, missä jäimme pois auton kyydistä ja lähdimme kävelemään halki ruoka- ja tavarakojujen rivistön. Markkina-alueella näytti olevan myynnissä kaikenlaista turistikrääsää ja pakollisia matkamuistoja, mutta alueelta löytyi myös ruokatori, josta oli mahdollista valita omalle lautaselle monenlaisia mereneläviä suoraan vesialtaista. Grilleissä tirisi kaikenlaista purtavaa: pieniä haita, sammakkoja, merikäärmeitä tai lähes mitä tahansa täkäläisille syötäväksi kelpaavaa.

Aatonaattona mietiskelimme jotain muuta päiväohjelmaa, sillä pelkkä uima-altaalla köllöttely alkoi jo tuntua vähän tylsältä. Niinpä päätimme vuokrata auton kuljettajineen ja lähdimme katselemaan Phu Quocin saaren eteläpuolta. Netistä olimme bonganneet Sao-nimisen rannan, jonne pyysimme kuskin meidät kuljettamaan. Reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Sao-beachille, missä sovimme, että kuski odottaa rannan tuntumassa sen noin kolmen tunnin ajan, mitä arvelimme jaksavamme rannalla viettää.

Sao-beach on hotellimme lähellä olevaa Long Beach -rantaa paljon harvempaan rakennettu ja sijaitsee kohtuullisen huonon tien päässä saaren toisella rannalla. Aatonaattona rannalla kävi melkoinen tuuli, joten aallot löivät aikamoisina rantaan. Maisemat tuolla rannalla olivat parhammillaan todellisia postikorttimaisemia, kuten oheisista valokuvista voi nähdä, mutta totuuden nimissä on kerrottava myös se, että paikoitellen rannalla oli kasoittain monenlaista aaltojen kuljettamaa roskaa, joten aivan paratiisimaisesta ympäristöstä ei valitettavasti voi puhua. Harmi sinänsä, sillä pienellä vaivalla ja työllä paikalliset voisivat siivota paikat kuntoon, jolloin nämä rannat eivät häpeäisi yhtään parhaimmillekaan palmurannoille maailmassa.

Aattoiltana olimme Skypen välityksella yhteydessä kotimaassa joulua viettäviin sukulaisiin. Nettiyhteydet Vietnamissa tuntuvat pelaavan noin yleensä ottaen hyvin ja nopeasti, joten ainoastaan pienen pätkimisen kera pääsimme vaihtamaan joulutervehdyksiä videokuvan kera kotimaahan.

Joulupäivä on viimeinen kokonainen lomapäivämme täällä Phu Quocilla. Tapaninpäivänä puolen päivän jälkeen paikallista aikaa lennämme jo saarelta Ho Chi Minh Cityyn, missä vietämme muutaman lomapäivän ennen paluuta Hongkongiin uudeksi vuodeksi. Jotenkin viimeisten parin päivän aikana onkin alkanut tuntua, että kyllä täältä kohta joutaakin lähtemään. Sen verran alkukantaista tämä saaren meininki lopulta kuitenkin on ollut. Tavallaan alkaakin jo kaivata hieman kehittyneempiä olosuhteita ja ainakin ravintoloita, joiden tarjoilijat selviytyvät itsenäisesti olutpullon avaamisesta.

Mutta tämä siis tältä erää. Kirjoitellaan lisää, kunhan päästään saarelta takaisin mantereelle ja Saigonin miljoonakaupungin sykkeeseen. Joulupäiväksi on tosin luvassa täällä saarella vielä eräs pieni jännä juttu, kun tiedossa on hieman työtekoa valokuvaamisen merkeissä. Hotellissamme työskentelevä nainen nimittäin pyysi minua ottamaan muutaman valokuvan eräästä toisesta uudesta hotellista, jota hänen espanjalaiset ystävänsä olivat juuri avaamassa. Nainen oli nähnyt minun ottamia kuvia Lan Ahn Garden Resortista ja halusi ehdottomasti, että kävisin ottamassa muutaman kuvan tuosta uudesta hotellista. Niinpä teimme pikku diilin ja sovimme, että menemme kuvaamaan tuonne uuteen paikkaan joulupäivän iltana. Hotelli avautuu jo 27.12. joten sen markkinointikuvilla alkaa olla kiire. Onneksi satuin paikalle ;)

Niinpä toivotamme Jaanan kanssa rauhallista joulua täältä Vietnamista kaikille ystäville, kavereille, tutuille ja puolituntemattomillekin ympäri maailmaa ja kotimaata. Muistakaa nauttikaa levosta, toistenne seurasta ja hyvästä ruoasta.

Anna aikuiselle kostea joulu

Phu Quoc, Vietnam. Löhölomailua ja vedessä pulikointia pukkia odotellessa. Lämpötila 31 astetta. Lomafiilis 158%

Kotimaasta noin reilu viikko sitten lähtiessämme olimme Jaanan kanssa molemmat sellaisissa tunnelmissa, että loma lämpimässä tulisi todellakin tarpeeseen. Synkän ja vähälumisen syystalven pimeys tuntui imaisseen työelämän ohella energiatasot sen verran matalalle, että oli suorastaan helpottava ajatus lähteä tankkaamaan uutta potkua puntteihin auringonvalosta saatavan d-vitamiinin ja palauttavan rentoutumisen muodossa.

Kulunut viikonloppu Phu Quocilla on onneksi tarjonnut juuri oikeaa lääkettä lievään kaamosuupumukseen. Lisääntynyt valo ja mahdollisuus lepäämiseen ilman turhia huolia ja suorituspaineita on täsmälleen sitä, mitä olemme tulleet täältä hakemaan. Aamuisin olemme nukkuneet pitkään ja aamiaiselle olemme konkoilleet vasta, kun se on ollut välttämätöntä. Onneksi majoituspaikassamme Lan Anh Garden Resortissa tarjoillaan aamupalaa kymmeneen saakka, joten olemme saaneet nukkua ihan kunnon yöunet ennen päivän ensimmäistä ateriaa.

Jo etukäteen kotimaassa Vietnamin matkamme etappeja miettiessämme huomasimme, että monet Phu Quocilla vierailleet olivat sitä mieltä, ettei saarelle kannattaisi jäädä kovin moneksi yöksi. Täältä kun ei kuulemma löytyisi parin päivän jälkeen paljon mitään uutta tehtävää tai nähtävää. Kuitenkin nyt Phu Quocilla jo muutaman yön viettäneinä ymmärrämme toisaalta kyllä hyvin, jos saarella ei viikkotolkulla viihdykään, varsinkin jos haluaa bailata illasta aamuun tai viettää muuten vaan discohurmoksellista partylomaa. Toisaalta kaikille ei bailaaminen tai hemmetinmoinen uusien ultraelämyksien kokeminen ole se pääasia, vaan joillekin pelkkä rauhallinen chillailu auringossa ja lämmössä upeiden maisemien keskellä riittää.

Meille Jaanan kanssa nimittäin sopii hyvin, että ravintolat menevät viimeistään kymmenen-yhdentoista aikaan kiinni. Jotenkin ei enää ole tärkeintä rymytä aamun tunneille yökerhojen valojen välkkeessä. Iltaisin olemme toki nautiskelleet muutamat motilliset drinksuja omassa hotellihuoneessa tai patiolla ja niinpä hyvin nukutun yön jälkeen on ollut mukava starttailla uuteen päivään ilman suurempia kohmeloita. Pikkuhiljaa kehokin alkaa tottua näihin kolmenkympin lämpötiloihin, joten kuumuuskaan ei enää tunnu yhtä uuvuttavalta kuin ensimmäisenä päivänä tänne saavuttuamme.

Lauantaipäivä helteisellä saarella kului melkoisen rennoissa merkeissä. Uima-allaslöhöilyn lisäksi kävimme lounastamassa aivan hotellin ulkopuolella vastapäätä sijaitsevassa pienessä ravintolassa, missä toimii myös pieni leipomo. Paikasta on jo ehtinyt tulla meille eräänlainen vakiokuppila, sillä olut on tuolla jopa kauppoja edullisempaa, eikä muutenkaan ruoan hinnoissakaan ole valittamista. Ja ruokailun päätteeksi voi vielä herkutella omistajarouvan leipomilla vastaleivotuilla kermakakkupaloilla, joita myyntitiskissä on koko ajan esillä. Että se siitä hoikentavasta ja terveellisestä vietnamilaisesta ruokavaliosta! ;)

Pienoisena yllätyksenä olemme muuten huomanneet sen, kuinka olematonta on täkäläisten ihmisten englannin kielen taito. Parhaiten Vietnamissa tuntuu pärjäävän kunnon tankeroenglannilla eli siten, että ääntää englanninkieliset sanat juuri siten kuin ne kirjoitetaan. Ja lauseiden on parempi olla mahdollisimman lyhyitä. Kolmen englanninkielisen sanan lause on nimittäin useimmille täkäläisille ravintolanpitäjille tai tarjoilijoille aivan liian pitkä ymmärrettäväksi, joten heidän kanssaan keskustellessamme olemme alkaneet ilmaista itseämme pelkästään yhdellä sanalla. Suolaa tulee, jos on tullakseen, kun pyytää "SALT". Jos menee pyytämään samaa monisanaisesti ja oikein lausuen, että "Could I have some salt?", niin tarjoilija voi aikansa ihmeteltyään haalata pöytään joko soodavettä, saippuaa tai olla tuomatta yhtään mitään.

Toinen asia, joka on hieman kummastuttanut meitä ovat varsin alkeelliset taidot asiakaspalvelussa. Jopa Duong Dongin hieman hienommissa ravintoloissa tarjoilijat ovat suorastaan suoraan pystymetsästä repäistyjä maalaistollikoita tai ainakin sellaisilta he vaikuttavat. Kieliongelmien lisäksi nimittäin tilatut ruoat ja juomat tuodaan aina aivan satunnaisessa järjestyksessä. Jos tuodaan yleensäkään. Ruokajuomaksi tilattu olut tai valkoviini tuodaan yleensä ensimmäiseksi ja se ehtii lämmetä lähes kiehuvaksi siihen mennessä, kun ensimmäinen ateria saapuu. Ja pariskunnalle ei koskaan tuoda annoksia yhtä aikaa, vaan toisen on parempi alkaa nauttimaan eteen kannetusta ruoasta heti sen saatuaan, jollei halua, että syötävä on täysin kylmää, kun toinen annos joskus sitten kenties saapuu.

Sinänsä kaiken tämän alkeellisuuden ymmärtää, kun tajuaa, että Vietnam ja Phu Quoc nimenomaan vasta opettelevat toimimaan kansainvälisen matkailun käytäntöjen ja standardien mukaan. Onneksi ravintoloiden meininki täällä ei ole kuitenkaan ihan Intian Hampin tasolla. Siellä nimittäin asiakas oli erään ravintolan tarjoilijatytöltä kysynyt keiton saapuessa, että miksi soppa oli jo valmiiksi kylmää. Tyttö työnsi tyynen rauhallisesti sormensa asiakkaan eteen tuomaansa keittoon ja tuumasi, että ihan syömäkelpoistahan tuo vielä on. Eli herra on hyvä ja ryystää sopat vaan sisuksiinsa. Maassa maan tavalla ;)

Sunnuntaiksi varasimme snorklaus- ja kalastusretken saaren pohjoiselle puolelle. Retkipäivänä oli herättävä jo viimeistään seitsemän aikaan, koska meitä Duong Dongin satamaan noutamaan tuleva pikkubussi oli jo kahdeksalta hotellin portilla. Hotellimme sijaitsee onneksi vain noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä saaren suurimmasta kaupungista, joten jo ennen puolta yhdeksää olimme nousemassa John's Toursin retkipaatin kyytiin.

Veneen irrottua satamasta retkioppaamme kertoi meille päivän ohjelmasta. Aluksi seilaisimme reilun tunnin ajan saaren länsirannikkoa myötäillen pohjoista kohti, missä pysähtyisimme ensimmäisen kerran kalastamaan. Noin tunnin kaloja jallitettuamme jatkaisimme vähän matkaa pienen "Fingernail" saaren vierelle, missä ankkuroisimme paatin aivan saarta ympäröivän koralliriutan reunaan. Ja sitten luvassa olisi sitä itseään eli snorklaamista.

Päivä kuluikin melko lailla tarkkaan ennakkosuunnitelmien mukaan. Jaana ei ollut kiinnostunut kalastuksesta paikalliseen tapaan, mutta itse kokeilin jonkin aikaa lähinnä pilkkimistä muistuttavaa kalan jallitusta. Saalista ei kuitenkaan alkanut kuulumaan, joten vaihdoin siiman hetkutuksen kameran heilutteluun varsin nopeasti ja sen jälkeen oli mukavaa seurata, kuinka osa retkeläisistä oppaan johdolla nosteli pieniä ahventa muistuttavia kaloja merestä.

Onneksi pääsimme itse asiaan heti kalastamisen jälkeen ja ankkuroiduttuamme koralliriutan viereen laskeuduimme turkooseihin aaltoihin ja uimme pikkusaarta ympäröivälle riutalle. Aluksi vesi vaikutti varsin samealta, mutta onneksi lähempänä saarta alkoi veden alla näkymään jo jotain katseltavaakin. Yleensä olemme Jaanan kanssa viihtyneet tämän kaltaisilla snorklausreissuilla todella hyvin ja eipä tämäkään retki muodostunut pettymykseksi. Auringon valossa välkehtivät moniväriset ja erikoisen muotoiset korallit sekä niiden lomassa uiskentelevat pienet korallikalat olivat mahtavaa katseltavaa. Oheisista kuvista saanee parhaan käsityksen miltä tuolla pinnan alla näytti, joten turhapa tässä on yrittää sen enempää kuvailla noita näkymiä. Katsokaa itse.

Tunnin snorklaamisen jälkeen nousimme takaisin paattiin lounaalle. Meille tarjottiin aluksi merisiiltä sekä raakana että grillattuna. Jätimme raakaversion suosiolla aasialaisten retkikumppaniemme kokeiltavaksi, mutta grillattuna ja pähkinöillä sekä yrteillä höystettynä ei tuo piikikäs merenelävä ollut lainkaan hassumpaa ruokaa. Onneksi pöytään kannettiin myös paljon muuta evästä, joten lounaan jälkeen olimme sopivasti kylläisiä, jotta jaksaisimme pienen ajomatkan jälkeen jatkaa polskimista seuraavan saaren rannalla.

Hetken päästä miehistö ankkuroi jälleen aluksen erään saaren rannan läheisyyteen, missä oli mahdollista joko polskia saaren hiekkarannalle ottamaan aurinkoa ja uimaan noin tunniksi tai vaihtoehtoisesti jatkaa snorklaamista läheisillä koralliriutoilla. Me Jaanan kanssa päätimme uida snorkkeleiden kanssa riutoille. Veden pinnan alla oli taas varsin mukavat näkymät ja välillä meno oli kuin olisimme uineet jossain trooppisessa akvaariossa satojen fisukoiden keskellä.

Toisen snorklauspysähdyksen jälkeen olikin jo aika lähteä paluumatkalle kohti Duong Dongin satamaa. Puolentoista tunnin seilaamisen aikana otimme aurinkoa paatin yläkannella ja nautiskelimme ympärillä avautuvista mukavista merellisistä maisemista. Takaisin satamassa olimme joskus kolmen jälkeen iltapäivällä, jonka jälkeen pikkubussi nakkasi meidät takaisin hotellillemme.

Semmoisia kujeita täällä pukkia odotellessa on siis touhuiltu. Aika tuntuu kuluvan kuin siivillä ja Vietnamin reissun puolivälikin taitaa olla jo ohitettu. Onneksi jäljellä on vielä muutama yö täällä rauhallisella paratiisisaarella, sillä perjantaista eteenpäin pääsemme jälleen kiihkeämpiin kuvioihin, kun matkamme jatkuu miljoonakaupunki Saigoniin tai siis Ho Chi Minh Cityyn, kuten sitä täällä virallisesti kutsutaan.

Mutta nyt nautiskellaan siis vielä tästä kiireettömästä ja alkukantaisesta meiningistä koko rahan edestä. Saarta voisi vielä vähän kierrellä lisää ja jopa käydä vaikka toisella snorklausretkellä saaren eteläosissa. Katsotaan nyt rauhassa mihin täällä vielä oikein innostutaan. Pientä ongelmaakin seurasi tuolla suolavedessä läträämisestä, sillä nyt meikäläisen toinen korva tuntuu aikamoisen tukkoiselta eikä meinaa aueta millään. Katsotaan lähteekö se auki kotikonstein vai pitääkö käydä lääkärissä huuhtelemassa rööri auki?

Kuulema joulupukkikin on jälleen nähty jossain täällä Aasiassa päin hikipäässä touhottamassa. Toivottavasti punanuttu muistaa käydä myös siellä kotimaassa. Mitään suuria lahjojahan pukin ei tarvitse meille Jaanan kanssa tänne onneksi kantaa, sillä kevyesti paras lahja on jo yksistään se, kun saamme olla nyt täällä auringossa ja lämpimässä. Melko kosteaksihan joulu Phu Quocissa väkiselläkin menee, mutta onneksi pääasiassa ulkoisesti uima-altaassa ja meren aalloissa nautittuna.

Palataanpa asiaan sitten vaikka aattona, muistakaa laittaa kinkku ajoissa uuniin!