Shoppailua, luoliin kuikistelua ja rynkyllä rytkytystä

Saigon, Vietnam. Ei kuumuutta kummempaa. Lämpötila 33 astetta. Lomafiilis 169%

Olimme jo Suomessa hyvissä ajoin päättäneet Jaanan kanssa, että vietämme Saigonissa vain neljä yötä. Eli oikeastaan täysiä lomapäiviä jäisi tällöin kaupungissa vietettäväksi ainoastaan kolme, joista ainakin kaksi kuluisi retkillä kolutessa. Heti Saigoniin saapuessamme aloimme miettimään, millä muilla retkillä kaupunkikierroksen lisäksi haluaisimme käydä ja koska halusimme myös kuluttaa myös yhden päivän ihan omaan tahtiin kaupungilla kierrellen ja shoppaillen, niin meidän piti valita Mekongin jokisuistoretken ja Cu Chin Vietkongin sissien luoliin tutustumisen välillä. Onneksi olimme molemmat sitä mieltä, että Pohjois-Vietnamin jokiveneilyiden ja laivaristeilyiden jälkeen veneilyä olisi jo kokeiltu ihan tarpeeksi, joten päätimme varata maanantaiksi Cu Chin retken. Tällöin voisimme viettää sunnuntain välipäivänä rennosti Saigonin ostareita ja markkinapaikkoja kierrellen.

Sunnuntaina nukuimme tarkoituksella pitkään. Jätimme hotellin varsin vaatimattoman aamiaisen väliin ja söimme aamiaiseksi edellisen illan pizzeria-aterialta jääneitä pizzapaloja, jotka maistuivat jopa kylmänä huomattavasti paremmilta kuin väljä nuudelisoppa tai paistettu riisimössö, joihon olimme rehellisyyden nimissä jo alkaneet totaalisesti kyllästyä.

Aluksi kävelimme muutaman korttelin mitan Ben Thanhin markkina-alueelle, mikä on yksi kaupungin kuuluisimpia kauppapaikkoja. Kyseessä on iso kauppahalli, joka on täynnä kaiken kuviteltavissa olevan turistitauhkan, rihkaman, ruoan, kellojen, kenkien ja muun kaupaksi kelpaavan tavaran myyntikojuja. Hallia halkovat kapeat käytävät, joiden varsilla kauppiaat yrittävät tyrkyttää tavaraansa ohi kulkeville. Valitettavasti osa kauppiaista meinaa jopa kosketella ja repiä hihasta, mutta onneksi länsimaisen turistin iso koko ja ruma irvistys yleensä saa otteen irtoamaan.

Kiertelimme Ben Thanhin markkinoilla tovin aikaa tehden pieniä ostoksia, mutta 33 asteen helteessä ei hallin seisovassa ilmassa kovin kauaa viitsinyt shoppailla, vaan oli lähdettävä ulos raikkaaseen ilmaan. Kävelimme takaisin hotellille nakkaamaan ostokset huoneeseen ja hörppäämään hieman kylmää juotavaa. Sitten tilasimme taksin hotellin edestä ja pyysimme kuljettajaa ajamaan meidät Nowzone-ostoskeskukseen, missä pääsisimme shoppailemaan ilmastoidussa ja huomattavasti modernimmassa sekä siistimmässä ympäristössä. Hintataso tietysti nousi moninkertaiseksi, mutta edullista tuolla siltikin oli Suomen hintoihin verrattuna. Tosin nämä aasialaiset ovat sen verran pienikokoisia, että sekä kengissä että vaatteissa saattaa vain hyvällä tuurilla löytää itselleen sopivia tamineita. Joten enemmänkin me vain hypisteltiin ja katseltiin kauppojen tarjontaa, tai jos rehellisiä ollaan, niin Jaana katseli ja itse yritin jotenkin saada ajan kulumaan, kun tuo shoppaaminen ei varsinaisesti kuuluu ykkösharrastuksiin.

Kävimme Nowzonessa myös syömässä KFC-ravintolassa ja oli kyllä mukava mussutella länsimaiset standardit täyttävää evästä. Vähän alkoi jo tuntua, että tältä reissulta oli nuudelisopat syöty.

Illalla kun kokeilin huoneessa Ben Thanhin markkinoilta ostamiani t-paitoja, niin huomasin, että meitä oli huijattu. Meikäläinen kun on täkäläisen kokoasteikon mukaan kokoa lähinnä jättiläinen eli XXXXL-kokoa, niin olin ostavinani kaksi kappaletta t-paitoja juuri tuota 4XL-kokoa. Päivällä markkinoilla kauppoja hieroessamme toista samanlaista sopivan kokoista ja väristä paitaa ei meinannut kojusta löytyä, mutta hetken päästä sopiva paita ilmestyi toisen myyjätytön tuomana jostain paikalle. Vasta hotellilla siis huomasin, että toinen paita olikin kätevästi muutettu 3XL koosta 4XL-kokoon piirtämällä tussilla kolmosen päälle nelonen. Hieman kypsähtäneenä lähdimme Jaanan kanssa iltakävelylle markkinapaikalle, mutta myyjät olivat jo kasaamassa kamojaan ja osa kojuista oli jo suljettuna, joten emme enää löytäneet myyjää. Niinpä palasimme hieman pettyneinä takaisin hotellille lepäilemään ja valmistautumaan seuraavan päivän retkipäivää varten.

Maanantai kului mukavasti Cu Chin alueelle suuntautuvalla retkellä. Cu Chi on viehättävä alue maaseudulla vajaan sadan kilometrin päässä Saigonista. Ennen Vietnamin sotaa Cu Chi tunnettiin erityisesti kauniista hedelmätarhoistaan ja kumipuuplantaaseistaan, mutta sodan myötä paikka on tullut tunnetuksi aivan muista asioista. Juuri tuolla Cu Chissä sijaitsevat nimittäin eräät suurimmista Vietkongin sissien kaivamista tunnelikomplekseista, jotka he rakensivat reilun parin kymmenen vuoden aikana tukikohdikseen taistelussa ranskalaisia ja jenkkejä vastaan. Tunnelien suojasta sissit saattoivat tehdä tuhoisia iskuja vihollisten selustaan ja toisaalta ne tarjosivat suojaa pommeja ja kranaatteja vastaan.

Retken tunnelikierrokselle päästyämme Cu Chin tunnelikompleksin valtava laajuus ja mittakaava yllätti kyllä meidät täysin. Vaikka itse tunnelit olivatkin niin pienikokoisia, ettei niihin esimerkiksi meikäläisellä olisi ollut mitään asiaa sisään, niin ahkerat sissit, jotka siis käytännössä lähinnä olivat paikallisia kommunistisen aatteen omaksuneita maanviljelijöitä, olivat kaivaneet niitä kymmenien vuosien aikana satoja kilometrejä useaan eri kerrokseen. Länsimaisia turisteja varten paikalle olikin kaivettu noin 20 senttiä alkuperäistä leveämpiä tunneleita, mutta käytyäni kurkistamassa suulla päätin, että en edes yritä lähteä konttaamaan tuonne, koska todennäköisesti olisin jossain kohti jäänyt suurennetusta koosta huolimatta hartioista kiinni kuitenkin.

Niinpä saimme Jaanan kanssa katsella maanpinnalla hieman huvittuneina kuinka osa ryhmästämme seikkaili maanalaisissa luolissa eritasoisin onnistumisen kokemuksin. Eräs normaalikokoinen espanjalainen vanhempi rouva meni jonon mukana luolaan, mutta hetken päästä jonon eteneminen pysähtyi kokonaan ja syykin selvisi, kun rouva naama valkoisena ja ilmiselvästi ahtaan tilan kammosta kärsien palasi samasta aukosta maanpinnalle, mistä muut yrittivät mennä sisään. Miten lienee onnistunutkin ahtamaan itsensä vastavirtaan takaisin maanpinnalle, mutta tuo luolasto ei ollut selvästikään hänelle sopiva paikka.

Hoikka brittirouva lapsineen meni myös maan alle sillä aikaa kuin hänen puolisonsa jäi ensimmäiselle mahdolliselle nousuaukolle ottaman valokuvia perheen ilmestymisestä takaisin maanpinnalle. Mies odotteli luolan suulla hämmästyneen näköisenä sormi sulkimella samalla kun me Jaanan kanssa kävelimme jo seuraavalle nousuaukolle. Sieltä alkoikin hetken päästä kuulua brittiaksentilla väännettyä sadattelua ja ilman pienintäkään epäilyä tuli selväksi, että rouva oli iskenyt polvensa johonkin maan alla siksakkia kulkevissa pimeissä tunneleissa kontatessaan. Ensin luolasta ilmestyi perheen tytär, sitten nilkuttava sekä kiroileva äiti ja isäkin ehti paikalle parahiksi kamera kanssa, kun pojan olisi pitänyt nousta maan pinnalle perheen viimeisenä. Vaan poikaapa ei näkynyt missään.

Vanhemmat olivat luonnollisesti kovasti huolestuneita ja niinpä isä joutui painumaan maan alle poikaa etsimään. Me Jaana kanssa jatkoimme kävelyä eteenpäin, sillä ulostuloaukkoja pois luolista oli useita pitkällä matkalla ja kauimmaiset olivat parin sadan metrin päässä alkuperäisestä sisäänmenosta. Viimeisellä aukolla maanpinnalle ilmestyi jo muutamia ahkerimpia konttaajia eli pienikokoisia nuoria naisia, miehiä ja lapsia, joiden joukossa onneksi oli myös brittiperheen poika. Lapsi oli innostunut konttaamaan pimeydessä muiden perässä eikä ollut huomannut, kuinka polveansa kiroava äiti ja sisko kääntyivät jo aiemmin ylös maanpinnalle. Onneksi perheen tytär löysi kadonneen lampaan ja haki pojan muun perheen luo, eikä isäkään sen enempää jumittunut tai joutunut hukkaan tunneleihin.

Luolien lisäksi Cu Chissä meille esiteltiin erilaisia sissien käyttämiä ansoja, tappovälineitä ja tekniikoita, joiden avulla nuo neuvokkaat Vietkongin taistelijat onnistuivat pysyttelemään hengissä maanalaisissa kätköissään jenkkien hurjista pommituksista, koirista, erikoiskoulutetuista "tunnelirotista" ja muista vastustajan ikävistä toimista huolimatta. Sodan aikana luolissa asuneista kuudestatoistatuhannesta sissistä noin neljätuhatta jäi kuitenkin henkiin.

Luolakierroksen lopuksi meille tarjoutui mahdollisuus kokeilla ampumista erilaisilla Vietnamin sodan aikaisilla aseilla. Itse päätin kokeilla M16-kivääriä ja mukavahan tuolla oli muutama laukaus jysäytellä kohti maalia, vaikka osumatarkkuus ei ihan samaa luokkaa ollutkaan, kuin armeija-aikoina ampumavalmennettavissa tarkka-ampujamallin kiväärillä lauottaessa oli ollut.

Cu Chin retki oli puolen päivän retki, joten olimme takaisin Saigonissa jo ennen iltapäivä neljää. Päätimme käydä vielä ennen illan pimentymistä yrittämässä, josko onnistuisimme löytämään minulle t-paidat myyneen huijarikauppiaan. Kiertelimme kapeilla myyntikäytävillä tovin aikaa ja olimme jo luopumassa toivosta, kun tutun näköinen nainen tuli yhtäkkiä tyrkyttämään meille t-paitoja. Bingo! Onneksi huijari oli niin ahne, että erehtyi yrittämään uusia kauppoja kanssamme. Nainen meni melkoisen nolon näköiseksi, kun repäisin muovipussista esille edellisenä päivänä ostamani paidan ja näytin tussilla väärennettyä kokomerkintää sanoen samalla pahasti irvistellen: "Not Happy, not Happy!". Olisi ehkä liioittelua sanoa, että naisella tuli hätäkakat housuun, mutta aikamoisen vikkelästi alkoi tytöiltä löytymään korvaavia oikean kokoisia t-paitoja. Sain siis vaihdettua väärän kokoisen paidan sopivaan ja samalle hieman näpäytettyä kieroa myyjää. Typerys yritti vielä kaupitella uusia paitoja meille, mutta lähdimme paikalta pois päätä pudistellen ja salaa tyytyväisinä, että huijari ei tällä kertaa onnistunut säädöissään.

Maanantai-ilta oli viimeinen iltamme Saigonissa ennen Hongkongiin palaamista, joten päätimme illalla käydä vähän kävelemässä kaupungilla ja katsella samalla löytyisikö jostakin lähistöltä jokin kampaamo, missä Jaana saisi leikkautettua hiuksensa. Päädyimmekin sattumalta erääseen kadunvarren liikkeeseen, joka mainosti sekä erilaisia hierontoja että hiustenhoitoja. Sovimme Jaanalle hiusten pesun ja leikkauksen siksi aikaa, kun itse saisin niskahartiaseudun- ja päänhieronnan. Jaana lähti mieskampaajan käsittelyyn sillä aikaa, kun varsin keveissä tamineissa ollut tyttö johdatti minut hierontapaikalle. Jotakin epäselvyyttä oli ilmeisesti tullut tilaamani palveluiden tekemisessä, sillä hetken päästä makasin hierontapedillä samalla kun tyttö laittoi minulle kurkkunaamiota. Kun koitin kieltäytyä moisesta höpötyksestä, niin tyttö painoi vain minut takaisin pedille ja vakuutteli, että kaikki on ok. Siinä meikäläinen sitten makasi varsin typerän oloisena kurkut naamalla samalla kun tyttö hieroi päätäni. Aika olematonta hipsuttelua tuo tytön hieronta oli ja syykin selvisi, kun hän alkoi hieroa hartioita. Tyttö työnteli kättä paitani sisään ja kuiskaili korvaani, että heidän liikkeensä olisi 24 tuntia vuorokaudessa auki ja kaikenlaisia hoitoja olisi siten saatavilla kellon ympäri. Joten voisin kuulemma tulla yksin hoitoihin ihan milloin tahansa…

Onneksi Jaanan hiuksia käsitellyt mies osasi sentään hommansa. Mies leikkasi hiukset ihan asiallisesti ja hintakin oli kohdillaan. Tai olisi ollut, jos meikäläisen kurkkunaamiot ja viettelyhieronnat eivät olisi nostaneet hintaa lisää. Vaan eipä tuo siltikään kallista ollut, kaikkiaan parisen kymppiä euroina. Ja olipahan taas taatusti erikoinen kokemus. Nimittäin harvemmin sitä on jonkin sortin kampaamo-ilotalossa hiuksia leikkautettu ;)

Että semmoinen oli meidän Saigonin reissu. Tiistaina olisi lähdettävä jo ennen kello kahdeksaa kohti lentokenttää, mistä olisi lento Hongkongiin jo aamupäivän aikana.