Mutta kas, kas, kun tulee marjoja. Niin on kukkasta että...

Hong Kong. Jäähdyttelyä vesisateessa, 9 astetta, Lomafiilis 100%

Sunnuntai oli joulukuisen lomareissumme viimeinen aamu ulkomailla. Sääennusteet olivat luvanneet Hongkongiin melkoisen vilpakkaa keliä, sillä lähestyvä tammikuu oli tuomassa mukanaan myös vuoden kylmimmät päivät, jotka yleensä tuolla seudulla sattuvat juuri vuodenvaihteeseen.

Säätilan muutoksen saattoi huomata helposti myös katukuvasta, sillä reilun parin viikon takaiseen verrattuna paikallisten pukeutuminen oli muuttunut selkeästi lämpimämmäksi. Hongkongilaiset, joita tosiaan viikonlopun ja juuri alkaneiden alennusmyyntien takia tuntui liikkuvan kaduilla suorastaan käsittämättöminä massoina, olivat selkeästi pukeutuneet aiemmin näkemäämme lämpimämpiin talvitamineisiin. Pipoihin, toppatakkeihin ja talvikenkiin somistautuneet kiinalaiset tosin erosivat meikäläisestä talvipukeutumistyylistä siinä, että esimerkiksi monet nuoret naiset juoksivat muuten ihan tolkun näköisissä talvitamineissa, mutta vesirajahame ja verkkosukkahousut eivät kyllä välttämättä olleet se lämpimin vaihtoehto jalkojen ja persauksen tarkenemista ajatellen. Tyyli ennen terveyttä taitaa olla myös tämän miljoonakaupungin pukeutumisen motto?

Aamupalalla kävimme 24 tuntia vuorokaudessa avoinna olevassa McDonald'sin kahvilassa. Eli aivan täysin emme onnistuneet tälläkään reissulla mäkkäriä välttämään, mutta aivan hampurilaislinjalle ei ruokailu tuolla kuitenkaan mennyt, sillä aamiaiseksi popsimme jotain ihmeellistä hongkongilaista versioita aamupalasta, johon kuului mm. röstiperunoita ja jollain kaukaisella tavalla porilaisia muistuttavia makkarasämpylöitä. Kyllä tuollakin nälkä siirtyi ja jotenkin oli myös ihan hyvää vaihtelua esim. filippiiniläisiin riisipöperöihin.

Kävimme vielä sunnuntainakin tekemässä viimeisiä tuliaisostoksia Mongkokin kauppakortteleissa ja sillä aikana, kun itse innostuin tonkimaan monikerroksisen Mongkok Computer Centerin huimaavia tietokone-, tabletti- ja elektroniikkaroinavalikoimia, päätti Jaana istahtaa toviksi aikaa jalka- ja niskahierontaan erääseen kadun varren liikkeeseen. Jaanan saadessa rivakkakätistä hierontaa löysin tuliaisiksi koiranhoitajille mm. edullisen seitsemän tuuman tablettitietokoneen. Hongkongiin näytetään rahdattavan rekkakuormittain edullista tietotekniikkaa mannerkiinan puolen tehtaista, joten esim. tablettien hinnat lähtivät aivan muutamasta kympistä ylöspäin ja jo sadalla eurolla löytyi tuolta erittäin asiallisen oloinen Android-tablettitietokone kaikilla herkuilla ja jopa suomenkielisellä uusimmalla käyttöjärjestelmällä varustettuna.

Kirjauduimme hieman ennen puoltapäivää ulos hotellista ja jätimme laukut hotellin respan vartioitaviksi siksi aikaa, kun vielä piipahdimme reissun viimeisille kävelyille Mongkokin sydämeen. Hotellin ympäristö ja kauppakorttelit olivat jo käyneet mukavasti tutuiksi muutamien kävelyreissujen aikana, joten tuolla oli ihan mukavaa tepastella ja katsella samalla kadun vilinää ja melskettä, varsinkin kun tiesi, että parin päivän päästä ei edessä olisi kuin lumisen karuja oululaisia maisemia.

Illalla otimme kadulta lennosta taksin, jonka kyydissä ajelimme kamppeidemme kera Hongkongin kansainväliselle lentokentälle odottelemaan heti puolen yön jälkeen lähtevää Finnairin lentoa Helsinkiin. Koneen lähtöä odotellessamme kävimme tasaamassa laukkuihin pakkaamamme tavarat matkalaukkuvaakan avulla siten, että molempien laukkujen paino jäi kutakuinkin alle painorajojen.

Kävimme myös syömässä iltapalaksi eräässä lentokentän ravintolassa friteerattuja kananpaloja, mutta ruokailunautinto kärsi hieman vieressämme ruokailleiden intialaisten liikemiesten äänekkäästä evästelystä. En tiedä kuuluuko intialaiseen ruokapöytätapoihin tosiaankin noin äänekäs ruokaileminen, mutta isoäänisen mässyttämisen ja mussuttamisen lisäksi joka väliin päästettyjen leijonan karjaisuja muistuttavien röyhtäysten lisäksi ei naapuripöydän herrojen syömisestä jäänyt uupumaan kuin kenties reilut piereskelyn äänet, mitkä tosin saattoivat nekin olla osana aterioinnin äänimaailmaa, mutta onneksi jäivät sitten kenties röyhtäilyjen ja muun äänekkäämmän ähkimisen peittämiksi?

Lentomatkasta kotimaahan ei nyt sitten olekaan paljoa kerrottavaa. Pääasiassa yö kului nukkuen ja onneksi lentokoneen lämpötila oli nyt kohdillaan. Niinpä uni maitti mukavasti ja heräilimme vasta kellon ollessa Suomen aikaa jossain aamuneljän tienoilla. Kovasta vastatuulesta huolimatta Finnairin lentäjät onnistuivat pysymään mukavasti aikataulussa ja niinpä laskeuduimme uuden vuoden aattoon valmistautuvaan Helsinkiin jopa muutaman minuutin ennen aikataulun mukaista aikaa.

Olimme selvittäneet laukut Hongkongissa suoraan Ouluun saakka, joten niinpä meidän ei tarvinnut huolehtia matkatavaroista Helsingissä sen enempää. Jatkolentoa Ouluun odotellessamme istahdimme virkeinä aamukaljoille kentän pubiin ja juttelimme vielä kuluneiden lomapäivien tunnelmista ja tapahtumista. Tuntui tosi mukavalta olla taas kotimaassa, joten päätimme vielä napata myös yhdet salmarit kotiinpaluun ja edessä olevan uuden vuoden kunniaksi.

Jatkolento Ouluun lähti parin tunnin odottelun jälkeen ajallaan ja kun Ouluun saavuttuamme löysimme vielä Hongkongissa matkaan laittamamme matkalaukutkin ehjinä hihnalta, niin reissu alkoi olla mukavasti paketissa. Koiran hoitajat olivat meitä sovitusti vastassa ja reilun 20 minuutin ajon jälkeen olimme jo kotipihassa. Matkalla tosin pysähdyimme Oulunsalon kauppakeskuksessa, mistä ostimme jääkaappiin täydennystä ja onneksi pihalla sattui olemaan myös paikallinen kalakauppias myymässä juuri aamulla paistamiaan muikkuja. Ja kylläpä paistetut muikut maistuivatkin hyviltä, eikä tullut enää yhtään ikävä grillattua Lapu Lapua tai Maya Mayaa, joita niitäkin olimme maistelleet vastikään Palawanilla.

Koirien riemu kotona oli taas melkoisen rajatonta. Molemmat karvaotukset päästivät ilmoille sellaisen volinan ja riehkasun, että varmasti tiesimme, että heilläkin oli ollut meitä ikävä. Märäksi nuoltujen naamojen ja reipasotteisten halailujen jälkeen pääsimme onneksi nostelemaan matkalaukut sisälle ja asettumaan pitkästä aikaa taas omaan kotiin taloksi.

Että sellainen reissu tällä kertaa. Kovasti ja paljon kaunista valoa, huiman upeita maisemia, elämän kontrastia ja mahtavia uusia kokemuksia. Runsaasti syitä sille, miksi kannatti lähteä.

Pahoittelen, että näissä viimeisissä blogipäivityksissä vierähti turhan paljon aikaa. Kummasti se tuo arki vaan vie mehut, kun hyppää täydestä lomafiiliksestä suoraan takaisin työelämään. Yritän vielä lähiaikoina puristaa tiivistelmän matkan tunnelmista, kunhan toivumme tästä aikaerosta. Juuri nyt tuntuu, ettei elimistö meinaa millään palautua suomalaiseen vuorokausirytmiin, vaan se on jostakin syystä jämähtänyt tuonne aasialaisille kellotauluille. Mutta kyllä tämä tästä...

Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui?

Hong Kong. Jäähdyttelyä vesisateessa, 20 astetta, Lomafiilis 102%

Lauantaina heräsimme Angels Cityssä Rumi Apartelle hotellin respasta tulleeseen puhelinsoittoon. Vastaanoton tyttö halusi varmistaa, että olimme hereillä ja valmiita kohta hyppäämään hotellin minipakun kyytiin kohti Clarkin lentokenttää. Yöllä jouduimme heräämään muutaman kerran melkoiseen meteliin, koska ilmeisesti aamuyön tunneilla muutamat hotellivieraat palailivat tyttöbaarikaduilta takaisin hotellille petitouhuihin seuralaisineen. Oli hieman huvittavaa kuunnella, kuinka ilotytöt pyytelivät hieman viskibasson karhentamalla äänellä naapurihuoneen ovella länsimaista asiakastaan avaamaan oven kuiskaamalla: Captain Simon, Captain Simon! Toivottavasti kyseinen kapteenismies ei ollut seuraavan lentomme lentokapteeni! :)

Ajomatkaa kentälle ei onneksi ollut kuin reilun 15 minuutin ajomatkan verran, joten aamuyön pimeydessä ajelimme Toyotan pikku tila-auton kyydillä jo tulomatkalta tutulle Clarkin lentoasemalla ja aloitimme aamun turvatarkastuksien läpimenolla.

Nälkäkin meinasi jo hieman vaivata, joten heti päästyämme kansainväliselle puolelle etsimme lähimmän ruokapaikan ja ostimme hieman purtavaa aamupalaksi. Nälissämme emme olleet turhan nirsoja, vaan kelpuutimme aamupalaksi hot dogit juomien kera. Hieman kävi taas mielessä, että jokohan tuota nyt mennään turhan riskirajoilla, kun syödä mussuttelimme hodarit muhkeiden majoneesien kera, mutta eipä ainakaan tähän mennessä ole tälläkään reissulla ruoista pahempia ongelmia aiheutunut, vaikka olemme pistelleet suihimme käytännössä kaikkea, mitä eteen on kannettu. Juomissa on mennyt jäitä ja ruoissa salaatteja monenlaisilla kastikkeilla. Kop, kop! Kannattaa toki koputtaa puuta, sillä koskaanhan ei voi tietää, mistä sen vatsataudin onnistuu saamaan. Käsidesiä on toki mennyt pullotolkulla, koska käytännössä läträämme aina kädet sillä esimerkiksi rahaa käsiteltyämme tai ennen ja jälkeen syömisen tai juomisen.

Air Asian lento Clarkista Hong Kongiin sujui muuten kommelluksitta, mutta jossain puolessa välissä lentoa lentoemännät kuuluttivat kaipaavansa lääkinnällistä apua matkustajien joukosta. Huomasin, että aivan koneen etuosassa oli eräs mies menettänyt tajunsa ja kaatunut käytävälle. Koska matkustajien joukosta ei kuitenkaan löytynyt lääkäreitä eikä sairaanhoitajia, joutuivat matkustamohenkilökunnan työntekijät itse hoitamaan miehen tajuihinsa ja lisähapen avulla he onnistuivatkin saamaan tämän vähitellen ylös ja takaisin istuimelleen. Onneksi kyseessä ei tainnut lopulta olla sen vakavampaa, koska mies jo Hong Kongissa käveli ihan omin avuin ulos koneesta.

Laskeuduimme pilviseen ja jopa hieman sateiseen Hong Kongiin hieman yhdeksän jälkeen aamulla ja maahantulomuodollisuuksien jälkeen sekä laukut hihnalta löydettyämme nappasimme taksikyydin Kowlooniin. Taksi kuljetti meidät parissakymmenessä minuutissa jo tutuksi tulleeseen Harbour Hotelliin, missä yllätykseksemme pääsimme kirjautumaan saman tien sisään huoneeseen, vaikka kello ei ollut vielä lähelläkään puolta päivää. Huone oli, jos mahdollista, vieläkin pienempi kuin pari viikkoa sitten, joten jouduimme survoutumaan matkalaukkuinemme tosissaan sisälle, ennen kuin saimme pakaasit lattialla auki.

Jaana oli jo menomatkan Hong Kongin pysähdyksellä pannut merkille aivan hotellin vieressä olevan kampaamoliikkeen, joten lähdimme tutkimaan, josko saisimme hänelle samalle päivälle hiusten laiton leikkauksineen ja värjäyksineen. Paikkaa pitävä kiinalaismies ei puhunut sanaakaan englantia, mutta onneksi eräs toinen kampaamoasiakas osasi toimia tulkkina sen verran, että saimme hiustenlaiton alkuun. Jaana sopi, että leikkauksen lisäksi mies värjäisi hiukset kahdella eri värillä ja koko hommalle tulisi hintaa noin 35 euron verran paikallisia dollareita. Sopiva leikkausmallikin löytyi kirjoista katselemalla, joten sovimme, että Jaanan jäädessä kampaajien käsittelyyn, lähtisin itse läheisiin kauppakortteleihin tutkimaan, josko sieltä löytyisi mitään pikku lisätarviketta kuvaushommia ajatellen.

Parin tunnin päästä Jaana soittikin jo minulle ja palasin kaupungilta hotellille. Kiinanpoika oli tehnyt varsin mukavaa työtä ja olimme molemmat melkoisen tyytyväisiä kampaamon tekemään jälkeen. Jotain pientä tarviketta löytyi myös valokuvausliikkeistä reissultani mukaan, joten saimme molemmat mukavasti kuluteltua loppuja matkakassan varoja vähemmäksi heti, kun pääsimme takaisin sivistyksen pariin alkeellisemmista olosuhteista. Vaikka Hong Kong onkin melkoisen edullinen paikka esim. elektroniikan ja monien muiden tavaroiden osalta, löytyy täältä myös kallista tavaraa ja palveluita kunnon miljoonakaupungin moderniin tyyliin. Ehdotin uudella tukalla varustelle Jaanalle lounasta ja niinpä kävelimme muutaman korttelin matkan läheiseen Pizza-Hutiin syömään. Länsimaista tasoa ja hintaa olevat pasta-annokset maistuivatkin mainioille kesken shoppailukierroksen.

Päätimme tämän jälkeen lähteä tekemään viimeisiä tuliaisostoksia läheiseen ostoskeskukseen. Väkeä tuntui olevan liikkeellä aivan käsittämättömästi ja ilmeisesti syynä oli joulun jälkeen alkaneet alennusmyynnit. Kiertelimme vajaan tunnin ajan muutamassa suuressa tavaratalossa, jossa oli hurja määrä erilaisia liikkeitä kaupitellen kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Aika nopeasti meitä alkoi kuitenkin ahdistamaan moisessa tungoksessa tallustelu, sillä koskaan missään muualla en ainakaan itse ole ollut tuon kaltaisessa ihmispaljoudessa. Jaanakin totesi, että hänellä alkaa moinen ihmismäärä suorastaa huimaamaan, joten päätimme lähteä ostoshelvetistä väljemmille väylille. Hong Kongin kaltaisessa miljoonakaupungissa tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onneksi kadut lähempänä kuuluisaa Ladies Marketia olivat väljempiä alkavan sateen takia.

Markkinakadulta mukaan tarttui vielä joitain ostoksia ja hintakaan ei tuolla päätä huimannut. Kaupat syntyivät aina noin puolella alunperin kauppiaan pyytämästä hinnasta, joten tuolla markkinakadulla kannattaa aina muistaa tingata. Sade alkoi kuitenkin nopeasti kiihtyä, joten päätimme palata hotellin suojiin sadetta pitämään. Kävelymatkalla ostimme hieman juotavaa ja jäätelöt mukaamme ja lähdimme lepäilemään hotellille.

Illalla yritin vielä lähteä kuvaamaan kaupungille, mutta taivaalta tuntui pudottavan sen verran rankasti vettä, että päätin suosiolla jättää sen reissun väliin, jotta kamerat eivät olisi kastuneet tuolla pilalle.

Tämä matkapäiväkirja alkaa nyt tämän reissun osalta olla viimeisiä päivityksiä vaille valmis. Meillä on vielä edessä yksi päivä täällä Hong Kongissa, mutta huomenna maanantaina ajelemme illalla lentokentälle ja lento kotimaata kohti lähtee heti vuorokauden vaihduttua maanantain puolelle. Joten seuraavat blogipäivitykset taitavat tulla vasta kotimaasta. Tuolloin täytyy vielä yrittää koota ajatuksia matkan osalta ja samalla tiivistää tunnelmia ja tuntemuksia reissun jäljiltä.

Eli Hong Kong hiljenee näiltä osin. Palataan asiaan, kunhan Finnair on tyyrännyt meidät turvallisesti kotimaan kamaralle.

Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä.

Angels City, Filippiinit. Kuumaa kyytiä kotia päin, 28 astetta, Lomafiilis 104%

Perjantaina heräsimme Corong Corong rannalla jo ennen herätyskellon soittoa yhä pimeyteen verhoutuneeseen tropiikkiin. Dave oli luvannut järjestää meille kyydin RORO-bussin lähtöpaikalle, joten ilman sen suurempia aamutoimia nostelimme viimeiset kamat laukkuihin ja rahjustimme pakaasien kanssa pihalle. Onneksi tricycle-kuski oli jo odottamassa meitä puutarhassa ja auttoi meitä vetämään laukut ylämäkeen tienvarteen mopon luokse. Dave ilmestyi myös vielä jostakin hyvästelemään meitä ja lyhyiden porinoiden jälkeen lähdimme ajamaan jälleen kerran melkoisen arveluttavasti pakatulla kolmiratasmoottoripyörällä kohti bussiasemaa. Välillä täällä Filippiineillä saa olla suorastaan kauhusta jäykkänä siitä, kulkevatko matkalaukut ehjinä mukana. Monet kolmipyöräkyydeistä ovat nimittäin niin ahtaita, että mahdumme itse hädin tuskin Jaanan kanssa sisälle kyytiin, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla kuljettajat onnistuvat vielä sitomaan myös matkalaukutkin samaan pakettiin, milloin takatuupparille ja toisinaan myös mopotaksin katolle.

Bussiasemalle päästyämme RORO-bussi lähti liikkeelle täysin aikataulun mukaisesti kello kuuden aikaan ja selkärankaa rytkyttävä matkanteko alkoi. Betonitien päällystys oli lomamme aikana taas edennyt joitakin satoja metrejä, joten seuraavien tänne tulevien matkaajien osalta pahin pinnoittamattomalla tiellä ajelu onneksi loppuu pian.

Matkanteko sujui nyt toiseen suuntaan parin viikon takaista tulomatkaa nopeammin. Pientä hidastelua aiheutti itänaapurimaamme nuoren miehen kulinaristiset kokeilut. Venäläiskaveri nimittäin osti Roxasin pysähdyksen aikana jäätelöä sen näköiseltä polkupyöräjäätelökaupustelijalta, etten olisi itse tarjonnut noista kärryistä ostettua suuhunpantavaa edes omille koirillemme. Niinpä tovin aikaa matkaa jatkettuamme alkoi nuoren miehen vatsassa kuplimaan ja hetken päästä Dimitri puklasi jo muhevasti muovikassiin. Onneksi olimme vaihtaneet rikkinäisen selkänojan takia kertaalleen istuinpaikat pois aivan heidän edestään, joten aivan mehukkaimpia vatsahappohöyryjä ei tarvinnut kuitenkaan hengitellä, vaan saatoimme osaan ottavasti ja myötäeläen katsella hieman kauempaa miehen reippaina ryöpsäyksinä etenevää jäätelönautinnon jälkinäytöstä matkan edetessä kohti Puerto Princesaa.

Perillä San Josen bussiterminaalissa olimme yllättäen jo alle viiden ja puolen tunnin ajomatkan jälkeen, joten ajomatka toiseen suuntaan oli lopulta yli tunnin lyhempi kuin pari viikkoa sitten toiseen suuntaan matkustettaessa. Nappasimme pikaisen vessakäynnin jälkeen jälleen kolmipyöräkyydin Puerto Princesan keskustaan ja pyysimme kuljettajaa ajamaan meidät johonkin hyvätasoiseen ravintolaan. Totta puhuen ja jos tarkkoja taas ollaan, niin meikäläiseltähän vessakäynti onnistui jopa bussiasemalla, mutta Jaanaa en enää sinne toista kertaa saanut, vaan hän jatkoi seurustelurakon kehittämistä koko matkan El Nidosta Puerto Princesaan saakka, joten tasokkaan ravintolan löytämiselle oli jo aika hyvä ja nopea syy. Rehellisesti täytyy kyllä todeta, että ainoastaan intialaisen junan vessassa olen nähnyt paskaisempia lattioita ja seiniä, sillä sen verran korkealle kaakeleille saastainen ja taatusti muhkeasti bakteereita kuhiseva virtsan ja sen toisen tuhdimman/löysemmän tavaran sekainen velli ulottui bussiaseman vessassa. Ja olivat vielä moisesta vessakokemuksesta vailla muutaman peson maksuakin. Vessakäynti sujui kuitenkin juuri ja juuri siedettävällä tavalla, kun vältti koskettamalla käsillään mihinkään ja käynnin jälkeen suurin piirtein kylpeytyi käsidesissä. :)

Onneksi tricycle-kuskimme kiikutti meidät Puerto Princesan keskustaan Shakey's nimiseen ravintolaan, missä Jaanakin pääsi viimein helpottamaan oloaan. Lento kohti Manilaa oli vasta illalla viiden jälkeen, joten meillä ei ollut varsinaisesti kiirettä minnekään. Niinpä päätimme nauttia lounasta pitkän kaavan mukaan ja syödä mussuttelimme pitkästä aikaa länsimaisen standardin mukaista evästä alku-, pää- ja jälkiruokineen samalla kunnollisesta ilmastoinnista ja siisteydestä nauttien. Totesimme ruokaa nauttiessamme yhteen ääneen, että vaikka elämä El Nidon hieman alkeellisissa kuvioissa olikin ollut ihan eksoottista ja jännittävää, niin olimme molemmat jo kaivanneet hieman enemmän mukavuuksia ja tasokkuutta. Aikansa kutakin, sano kissa kun akalla pöytää pyyhki…

Reilut pari tuntia ennen koneen lähtöä ajelimme jälleen triken kyydillä kentälle. Lento Manilaan sujui mukavasti ajallaan ja saavuimme NAIA:n lentokentän kolmosterminaaliin jopa hieman etuajassa. Onneksi löysimme netin kautta etukäteen varaamani kuljettajan helposti sisääntuloaulasta ja pääsimme saman tien jatkamaan henkilöautolla matkaa kohti Angels Cityä, missä ehtisimme käydä nukkumassa muutaman tunnin ennen seuraavan aamun lentoa Hong Kongiin. Iltayön ajomatka läpi perjantain ruuhkissa jumittavan metro-Manilan oli jälleen ihan "mielenkiintoinen" kokemus. Eipä olisi tullut pieneen pöljään mieleenkään lähteä autosta ulos pimeille kaduille haakuroimaan. Vuokra-auton tummennetut lasit tarjosivat onneksi lisäturvallisuuden tunnetta kyydissä istuttaessa. Manilassahan ei ole kovin harvinaista sekään, että ihmisiä kidnapataan tai ryöstetään suoraan autoista tai muualta, joten olimme varsin tyytyväisiä, kun pääsimme tuolta lähinnä melkoista painajaista muistuttavasta hornankattilasta pois huljakkaammin kulkevalle moottoritielle kohti Angels Cityä.

Enkelten kaupungissa olimme yllättäen jo alle kahden ja puolen tunnin ajomatkan jälkeen Manilasta lähdettyämme. Tämä vapaakaupungin statuksen omaava paikkahan on kuuluisa lähinnä ilotyttökortteleistaan ja baarikaduistaan. Hotellille ajellessamme katselimme hieman hämmentyneinä menoa kaduilla. Meininki muistutti lähinnä jotain infernaalista thaimaalaista ilotyttökatua, missä monenikäiset länsimaiset miehet taluttelivat nuoria filippiinotyttöjä eri suuntiin ja kadunvarren kyltit välkkyivät monissa eri neonväreissä kaikkea kuviteltavissa olevaa seksiin ja erotiikkaan liittyvää hehkutellen. Jenkkien aikanaan Clarkissa olleen lentotukikohdan perintönä tullivapaassa kaupungissa kukoistaa nyt seksiturismi, joka näyttää voivan paksusti halvan alkoholin ja myös ilmeisen edullisen kaupallisen seksin ruokkimana. Myös polttoaine näyttäisi olevan täällä noin puolta edullisempaa ainakin dieselin osalta, kuten oheisesta kuvasta voi päätellä.

Olimme molemmat Jaanan kanssa sen verran poikki pitkän matkustuspäivän jäljiltä, että saavuttuamme Rumi Apartelle hotellille, kävimme vain pikaisesti suihkussa ja hyppäsimme saman tien nukkumaan. Aamulla jo heti kello seitsemän jälkeen olisi lento Hong Kongiin, joten kaikki saatavilla olevat unitunnit kannattaisi käyttää hyväksi lepäämiseen, jotta seuraavana päivänä jaksaisi taas edetä yhden hyppäyksen kohti kotimaata. Niinpä jälleen hyvää yötä Filippiineiltä. Tämän reissun viimeinen yö tässä maassa on menossa ja loma lipuu muutenkin hiljalleen kohti viimeisiä päiviä Aasiassa.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

El Nido, Palawan, Filippiinit. Myrsky tuli ja meni, 29 astetta, Lomafiilis 107%

Viimeinen täysi lomapäivämme El Nidossa alkoi aamuöisellä herätyksellä, jonka aiheutti ulkona äänekkäänä mesoava trooppinen myrsky Wukong. Onneksi myrsky ei lopulta ollut Palawanin pohjoisosissa oikeastaan tavallista suomalaista syysmyrskyä kummempi mellastaja. Vettä tuli ulkona kyllä aika rivakasti ja tuuli puhalsi sen verran voimakkaasti, että päätimme Jaanan kanssa käydä keskellä yötä hakemassa mökin kuistilla kuivavat pyyhkeet, uima-asut ja muut tamineet sisälle turvaan, jottei myrsky pääsisi viemään niitä mukanaan.

Onneksi pääsimme jatkamaan vielä tuon jälkeen unia ja aamulla herättyämme kiihkein tuuli ja rankin sade olivat jo ohi. Jatkuvampi sadekin loppui aamupäivän aikana ja aurinko alkoi pilkistelemään pilvien lomasta jo ennen puoltapäivää. Niinpä päätimme lähteä tricycle-kyydillä vielä viimeiselle visiitille El Nidon kaupunkiin, missä yritimme tehdä tuliaisostoksia, mutta yritykseksi se tosiaankin jäi yhtä pientä koiranhoitajille löytämäämme tuliaista lukuun ottamatta. El Nidon valikoimat tuliaisten ja esim. vaatteiden osalta ovat kyllä aika vaatimattomat. Teiden varsilla on kyllä jonkinlaisia kojuja, joissa roikkuu kaukaa katsottuna monen näköistä ryijyä ja rättiä, mutta kun niitä pääsee katselemaan lähempää, paljastuu se tosia, että jopa suomalaiselta kirppikseltä löytyy laadukkaampaa ja siistimpää tavaraa. Ja taatusti sopivampaan kokoon, sillä kun yritimme muutamassa kojussa sovittaa filippiiniläistä XL-kokoa, niin eihän se meikäläisittäin mitoitetuille mahtunut kuin viereen ja siinäkin ainoastaan toiseen lahkeeseen tai hijaan.

Tajuttuamme, ettei shoppailusta tullut tuolla mitään, kävimme kuitenkin vielä lounaalla El Nidon rannalla. Kaupungilla hortoillessamme törmäsimme oheisen kuvan mukaiseen kapakan mainokseen. Kovin kylmää lupailivat oluen olevan heillä! Syötyämme palasimme hotellille kolmipyörän kyydilla ja Jaana meni vielä kertaalleen hierottamaan itseään naapuritontin hoitolaan. Tällä kerralla hierojan italialainen poikaystävä rymisteli, kaatuili ja pudotteli viinapulloja rikki ympäri hoitolaa siihen malliin, että hoitolan omistajalta taisi se viimeinenkin ymmärrys loppua kyseisen grappaveikon suhteen. Hierottuaan Jaanaa pyydetyt kaksi tuntia ja katseltuaan äijän kännistä koikkelehtimista, omistaja kuiskasi paikalla olleille hoidettaville ja muille työntekijöille, että nyt saa riittää ja että hän lähtee hakemaan El Nidon kaupungista poliisin paikalle. Joten veikkaisin, että saapasmaan soppaukolla saattaa olla elämänsä krapula edessä, kun hän herää seuraavana aamuna filippiiniläisestä putkasta menoleima italiaan persauksissaan.

Itse kuvasin iltapäivällä vielä muutaman valokuvan ympäristöstä, mutta illan alkaessa hämärtymään, meidän oli pakko alkaa pakkaamaan kamoja takaisin matkalaukkuihin, sillä kyyti takaisin Puerto Princesaan lähtisi aikaisin seuravana aamuna. Illalla kävimme vielä syömässä Daven tarjoaman illallisen Greenviewsin ravintolassa ja maksamassa huone-, ruoka-, juoma- ja retkilaskun oleskelumme ajalta. Lomailu Greenviewsissä on kyllä ollut melkoisen helppoa, sillä kaikki syönnit, juomiset ja retket ovat menneet piikkiin, jonka sitten loman lopuksi voi maksaa kerralla pois. Rahaa ei siis ole tarvinnut paljoakaan käsitellä, mitä nyt on kaupungilla käydessä muutamiin tricycle-kyyteihin mennyt muutamia euroja ja tietysti sukelluskurssiin sekä muutamiin syönteihin hotellin ulkopuolella. Jätimme Greenviewsiin myös yhden Vares-romaanin seuraavien suomalaisten luettavaksi pienin terveisin, joten jos olette tuonne päin menossa, niin myös suomenkielistä kirjallisuutta pitäisi jatkossa löytyä hotellin kirjahyllystä.

Kamat kasattuamme olimme täydellisen valmiita nukkumaan, sillä edeltävä painostava myrsky-yö oli kummasti imenyt mehut meistä. Niinpä laitoimme kellon herättämään hieman ennen neljää ja siirryimme unten maille.

Viimeinen yö paratiisissa. Kotimatka alkaa huomenna klo 6.00. Hyvää yötä.

Pelottaa, herra alikersantti. Se kun vinkuu!

El Nido, Palawan, Filippiinit. Tyyntä myrskyn edellä, 33 astetta, Lomafiilis 118%

Tapaninpäiväksi meille ei ollut luvassa raikkaita rekiajeluja hangissa ja nietoksissa, vaan Palawanille tyypillinen trooppinen helle jatkui suorastaan painostavan kuumana. Muutenkin tunnelmat hotellilla olivat selvästi aiempaa jännittyneemmät television uutisista ja netistä monia eri kanavia pitkin saatujen tietojen takia, jotka ennustivat jälleen uutta myrskyä saapuvaksi Filippiineille. Edellinen joulukuun alussa rymistellyt Pablo-myrskyhän teki pahoja tuhoja ja surmasi joillakin Filippiinien saarilla suuren määrän ihmisiä. Jo joulupäivän iltana Dave oli vaikuttanut tavallista huolestuneemmalta ja syykin selvisi, kun hän kertoi, että hotellille oli alkanut tulemaan lukuisia peruutuksia sen takia, että länsimaisissa tiedotusvälineissä oli kerrottu hyvin laveasti ja epätarkasti lähestyvän myrskyrintaman tulosta ja vaikutusalueesta.

Aamulla aamiaiselle mennessämme taivas oli yhä mukavan näköinen ja ainoa seikka, mistä lähestyvän myrskyrintaman olisi voinut ehkä aavistaa, oli painostava ja lähes tuuleton keli, joka sai paidan liimautumaan miltei hetkessä ihoon kiinni litimärkänä. Hotellin venemiehet olivat kuitenkin lähteneet turistien kanssa saarihyppelyille aamulla normaaliin tapaan, joten ihan äkkinäistä muutosta säätilaan tuskin oli heti näköpiirissä. Aamiaista nauttiessamme mietimme Jaanan kanssa itsekin, että lähtisimme vielä päiväksi jollekin läheiselle saarelle uimaan ja snorklailemaan, mutta koska kyytiä kysyttyämme tarjolla ei ollut kuin pienempiä ja turvattomamman oloisia veneitä, päätimme suosiolla unohtaa moiset haaveet ihan käytännön turvallisuuden takia. Säätila täällä tropiikissa voi kuitenkin muuttua ihan muutamassa minuutissa varsin dramaattisesti, joten olisi ollut aikamoista riskipeliä lähteä tieten tahtoen pikkupurtilolla vesille, kun aluetta on lähestymässä yli 400 kilometriä leveä sykloonin muotoinen trooppinen myrskyrintama.

Niinpä vietimme jälleen rentoa lomapäivää aivan tässä omalla Corong Corong -rannalla leppoisasti chillaillen. Kävimme aamulla kävelyllä rantaa pitkin kohti etelää ja otin samalla kuvia laskuveden paljastamalla rannalla leikkivistä lapsista. Rannalla kävellessämme näimme muutamia muitakin hotelleja ja olisipa siellä ollut myynnissä jopa keskenjäänyt hotelliprojekti rakennuksineen, joten nyt tuossa olisi ollut hyvä mahdollisuus jollekin rohkealle suomalaiselle yrittäjälle perustaa skandinaavisen standardin mukainen rantahotelli kunnon lihapulla-rössypottu-ravintolan kera tänne El Nidoon. Moisia turistirysiä täältä ei nimittäin ainakaan vielä löydy, mikä toisaalta on aika mukava asia, sillä ainakin meidän mielestä paikallinen ruoka täällä on ollut tosi hyvää ja yhtään kertaa ei vielä ole tullut ikävä kotimaan pöperöitä. No, sen verran täytyy tunnustaa, että parina iltana on ollut pakko avata kotimaasta mukaan sattunut Tervaleijona- tai Pantteriaski ja antaa makunystyröille hieman tutumpaa kyytiä silkkojen chilien ja sitruunaruohojen jälkeen.

Jaana kävi taas totuttuun tapaan hieronnassa ja tällä kertaa hierojan italialainen poikaystävä oli sammunut pitkin päivää nauttimiensa oluiden ansiosta hoitolan tiskille. Hoitolanpitäjä olikin päätään pudistellen kysellyt Jaanalta neuvoa, miten moisesta ongelmasta pääsisi parhaiten eroon. Naisen asemahan ei täkäläisessä kulttuurissa ole kovinkaan kummoinen, sillä avioerohan ei täällä tunneta, vaan jos esim. nainen ottaa eron, pannaan hänet parhaassa tapauksessa vuosiksi linnaan. Hierojan tapauksessa kyse lienee tosin vain ainoastaan ulkomaalaisesta poikaystävästä, joten Jaana taisikin suositella ensin katkaisuhoitoa ja jos se ei ala tepsimään, niin sitten ihan vaan kalossin kuvaa persauksille ja sydämellistä toivotusta mukavasta matkasta takaisin mamman spaghettipannujen äärelle Italiaan :)

Säätila alkoi pilvistymään iltaa kohti mentäessä ja vettäkin alkoi ripsimään vähitellen kasvavan sateen muodossa. Päivän saarihyppelyiltä palaavat paatit toivat iltapäivällä mukanaan takaisin hotellille takuulla läpeensä kastuneita turisteja. Kävimme myrskyä vartoessamme päivällisellä melkoisen aikaisin jo joskus kello 17 aikaan. Viimeisten ennusteiden mukaan myrskyrintaman keskus tulisi kulkemaan vajaat 100 kilometriä El Nidon yläpuolelta, joten aivan myrskyn silmään emme onneksi olisi vaarassa joutua. Koska rintama kuitenkin kulkee satoja kilometrejä leveänä sykloonina, oli illaksi ja yöksi taatusti luvassa jotain normaalista poikkeavaa.

Myrskyä odotellessamme lueskelimme kirjaa mökissä ja pistimme nukkumaan jo joskus yhdeksän aikaan. Yöllä heräsimme melkoiseen tuuleen ja sateeseen, joten meidän oli pakko käydä hakemassa mökin kuistille kuivamaan jättämämme pyyhkeet ja vaatteet sisälle turvaan, jotta myrskytuuli ei olisi vienyt niitä mukanaan. Ukkonenkin muistutti olemassa olostaan jyrähtelemällä jossain vähän kauempana, mutta onneksi myrskyn keskus tuntui lopultakin menevän ohitsemme sen verran kaukaa pohjoisesta, että sen vaarallisimmat vaikutukset jäivät ainakin meidän alueella pelkäksi kovaksi sateeksi ja kohtalaisiksi tuulen puuskiksi.

Niinpä toivotamme taas hyvää ja rauhallista yötä täältä Filippiineiltä. Meillä se tosin jatkuu hieman tavallista rauhattomampana, sillä tuuli ja sade jatkuvat yhä melkoisena myräkkänä. Onneksi lähtö pois Palawanilta on vasta perjantaina, jolloin myrskyn pitäisi olla jo kaukana merellä matkalla kohti Vietnamia. Joten huomenna on vielä viimeinen täysi lomapäivä täällä paratiisissa. Ja joskus paratiisissakin saattaa myrskytä, mutta senpä takia kannattaa aina toisinaan muistella monelle tutun kotimaisen iskelmän sanoja: "Myrskyn jälkeen on poutasää" :)

PS. Laitan tähän viimeiseksi vielä kuvan Greenviews Resortin puutarhan vehreydestä. Mökki, jossa olemme täällä asustelleet näkyy kuvassa keskimmäisenä. Kuvan vasemmassa alareunassa näkyy myös paikkaa pyörittävä harmaapäinen Dave opastamassa joitain vieraistaan. Täällä asuessaan tuntuu melkein, kuin asuisi keskellä sademetsää, mutta samalla aivan meren rannalla. Puitteet ovat kyllä siltä osin varsin miellyttävät.

Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa

El Nido, Palawan, Filippiinit. Pilvipoutaista kesäkeliä, 30 astetta, Lomafiilis 125%

Joulupäivän aamuna olimme onneksi sopineet aloittavamme sukelluskurssin toisen päivän vasta normaalia myöhemmin eli kello kymmenen aikaan. Osasyynä myöhäiselle startille oli varmasti myös se, että sukellusfirman työntekijöillä oli ollut omat varsin railakkaat joulujuhlat edellisenä iltana eli aattona. Aikataulu sopi loistavasti myös meille Jaanan kanssa, koska siten pääsimme yhdessä aamupalalle, jota aletaan tarjoilla Greenviews Resortissa vasta kello seitsemästä eteenpäin. Niinpä makoilimme huolettomina lähes yhdeksään saakka, jonka jälkeen nappasin kuivakassiin pakkaamani omat kamppeeni matkaan ja lähdimme aamiaiselle.

Jaana jäi vielä nauttimaan ylös aamiaistaan, kun itse jo lähdin hotellin pikkubussilla kohti El Nidoa. Dave tarjoutui ystävällisesti järjestämään kyseisen kuljetuksen, kun keskustelimme jo tutuksi tulleeseen tapaan aamun kuulumisista ja päivän suunnitelmista. Kuultuaan, että olen menossa hetken päästä kaupunkiin, hän suorastaan vaati, että voi tarjota minulle kyydin hotellin autolla sukellusfirman luo. Sehän toki sopi minulle, sillä ainahan ilmastoidun auton kyyti ruosteisen ja liitoksistaan natisevan kolmipyöräisen moottoripyöräkuljetuksen voittaa.

Rannalle saavuttuani moikkasin muita kurssilaisia ja hetken päästä olimme jo veneessä matkalla ensimmäiselle sukelluspaikalle. Onneksi sovittelin pyydetysti heti veneen lähdettyä rannasta märkäpukua, joka olikin jostain syystä vaihtunut eri kokoiseksi, vaikka edellispäivänä minulla olikin ollut täysin oikean kokoinen valmiiksi sovitettu puku. Niinpä Ronny, joka myös oli tullut veneeseemme mukaan Andren lisäksi, joutui komentamaan veneen takaisin El Nidon rantaan ja he joutuivat lähtemään etsimään minulle sopivan kokoista märkäpukua. Loppujen lopuksi Ronny palasi veneelle kokovartalopukua lyhemmän märkäpuvun kanssa ja pahoitteli kovasti sekaannusta, jonka takia valmiiksi itselleni sovittamani puku oli jostakin syystä nyt jonkun toisen veneen kyydissä matkalla ties minne. Onneksi sain survottua itseni kuitenkin märkäpuvun lyhyempään versioon ja loppujen lopuksi se osoittautui huomattavasti kokovartalopukua mukavammaksi puettavaksi ja pidettäväksi.

Jouluaatto ei muutenkaan tuntunut sujuvan täysin kommelluksitta Submariner-firman tyypeillä, sillä kun tuli aika mennä veteen paljastui, että myös BCD-liivit, jotka edellisenä päivänä olivat minulla olleet kokoa XL, olivatkin jonkun sekaannuksen takia tällä reissulla kokoa M. Lieneekö paikallinen riisiruokavalio tai jatkuva kuumuudessa hikoilu laihduttanut kuitenkin meikäläistä sen verran riittävästi, että yllätyksekseni sain kuin sainkin itseni survottua noihin liiveihin ja onneksi loppupäivä meni kuitenkin aivan mukavasti hieman liian pienillä liiveillä sukeltaen.

Edellisen päivän ensimmäisiin sukelluksiin verrattuna toisen päivän sukeltaminen sujui jo huomattavasti helpommin ja vaivattomammin. Kahden kilon lisäpainojen avulla oman kehon ja sitä myötä sukeltamisen korkeuden säätö muuttui tosi helposti hallittavaksi ja keuhkoissa olevan ilman määrää säätämällä oli suorastaan helppoa leijua yli alapuolella näkyvien värikkäiden korallimuodostelmien ja kivien. Valitettavasti muutaman viimeisen päivän aikana näkyvyys El Nidon saaristossa on lisääntyneen planktonin ja merivirtausten sekoittaman veden takia muuttunut harvinaisen huonoksi, joten parhaimmillaan näkyvyys oli syvemmällä ja viileämmissä pohjavesissä. Siellä näimme mm. upeita liki metrin halkaisijaltaan olevia tähden muotoisia värikkäitä merenpohjan eläimiä, joita esimerkiksi Andre ei ollut nähnyt koskaan aiemmin, vaikka oli sukeltanut samalla paikalla jo usean kuukauden ajan. Valitettavasti en päässyt noista otuksista valokuvia ottamaan, sillä ymmärrettävästi meillä ei vielä ollut lupaa ottaa kameraa sukelluksille mukaan, koska siten pystyimme turvallisimmin keskittymään itse sukeltamisen opetteluun ilman turhia häiriöitä esimerkiksi kameran säädöistä.

Sukellusten aikana näimme myös mm. niin sanottuja Nemo-kaloja, jotka hanakkaasti puolustivat reviiriään tehden rohkeita hyökkäyksiä suoraan kohti sukeltajien naamaa ja maskia. Toisella veneen sukellusopiskelijaryhmällä, jota veti Ronny, kävi vielä meitä parempi tuuri ja he pääsivät näkemään Open Water Diver-kurssinsa ensimmäisellä sukelluksella aivan läheltä kilpikonnan joka möllötteli meren pohjassa jotain syödä mutustellen.

Toisella sukelluksella, jonka teimme veneessä nautitun lounaan jälkeen, sattui myös pieni vaaratilanne, joka sai ainakin hongkongilaispariskunnan rouvan varmasti hetkeksi huolestumaan. Näkyvyys sukelluksen alussa lähempänä rantaa oli nimittäin vain jotain kahden-kolmen metrin luokkaa, joten sukelsimme sovitusti pareittain keskellä edellä menevän Andren perässä. Itse sukelsin kouluttajan vasemmalla puolella liikkuvan saksalaistytön vierellä ja hongkongilaispariskunta sukelsi kouluttajan oikealla puolella. Jossain vaiheessa Andre teki muutaman käännöksen eri suuntiin ja vaikka hän aina muutaman metrin jälkeen kääntyikin katsomaan olimmeko kaikki mukana ja kunnossa, niin jostain syystä huomasimme jossakin vaiheessa kaikki, että hongkongilaispariskunnan miestä ei yhtäkkiä näkynyt missään lähellämme. Me muut näimme kyllä toisemme ja sovitusti minuutin verran häntä ja ilmakuplia katseella etsittyämme lähdimme nousemaan pintaan, kuten meille opiskelujen aikana oli opetettukin.

Pinnalle päästyämme huomasimme onneksi, että Ian oli myös sovitusti ja kaikkien sääntöjen mukaan myös palannut pintaan, kun oli huomannut eksyneensä ryhmästä. Voin silti vain kuvitella, miltä hänestä tai vaimostaan on tuntunut muutaman sekunnin ajan, kun on tajunnut, että mies on yksin jossain merenpohjassa ja ympärillä on vain läpinäkymätöntä hernerokkamaista vihreää vettä, ja ettei tällä ole taatusti hajuakaan siitä, missä suunnassa tai syvyydessä kouluttaja ja muu ryhmä on. Onneksi olimme harjoitelleet runsaasti juuri kyseisen kaltaisia tilanteita varten ja loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin kaikkien osalta hienosti. Sitä en tosin tiedä, olisiko  meille sukellusopiskelijoille saanut edes moista tilannetta päästää tapahtumaan, mutta taitaa kuitenkin olla niin, että sukeltaminen on tiedotetuista riskeistä huolimatta kuitenkin varsin turvallista touhua, kunhan turvallisuusmääräyksistä ja perusasioita pidetään huolta.

Päivän lopuksi jouduimme vielä osoittamaan uinti- ja kelluntataitomme, mutta kun homma oli vihdoinkin kaikilta osin tehty, niin täytyy kyllä tunnustaa, että harvoin on tuntunut noin hienolta, kun tajusi, että sukeltamisen peruskurssi on onnistuneesti suoritettuna ja Open Water Diver sertifikaatti plakkarissa. El Nidon rantaan palattuamme sukellusfirman tarjoama vahva olut maistuikin kieltämättä jumalattoman hyvältä ja kun Andre tarjosi vielä sen päälle "Turtle Kiss" -nimisen paukun samalla varusteiden vääriä kokoja pahoitellen, niin tunnelma oli suorastaan hilpeä, kun aloimme täyttämään sukeltajan logokirjaa päivä sukellusten osalta. Ronnyn vaimo otti minusta vielä kuvan sukelluskorttia varten ja maksoin samalla myös kurssimaksun pois. Hyvästeltyäni muut ryhmäläiset olin valmis palaamaan takaisin hotellille, joten nappasin kadunkulmasta tricycle-kyydin kohti Greenviews Resortia. Pyysin matkalla kuskia pysähtymään bussiasemalla, missä kävin varaamassa meille istumapaikat perjantai-aamuna Puerto Princesaan lähtevään ilmastoituun bussiin.

Hotellille päästyäni lähdimme heti Jaanan kanssa syömään ja keskustelemaan päivän kuulumisista. Jaana kertoikin löhöilleensä jälleen hotellin puutarhassa kirjaa lueskellen. Hän oli myös käynyt päivittäisessä kahden tunnin hieronnassa ja pulahtanut jopa välillä uimassa meressä. Olimme myös molemmat onnellisia sukelluskurssin päättymisestä, sillä nyt meillä on vielä mukavat pari päivää aikaa viettää loppulomaa yhdessä El Nidon paratiisimaisissa olosuhteissa.

Niinpä vaan se loma täällä El Nidossa alkaa hiljalleen lähenemään loppua. Onneksi meillä on täällä vielä kolme yötä jäljellä. Joulupäivän iltana huomasimme hotellin ravintolan televisiosta, että Filippiinejä kohti on tulossa trooppinen matalapaine. Ainakaan tässä vaiheessa sen ei odoteta muuttuvan kovaa sadetta kummemmaksi myrskyksi, joten toivon mukaan se ei tule sekoittamaan kotiinpaluusuunnitelmiamme millään tavalla. Mutta säistähän ei täällä tropiikissa voi koskaan olla varma, varsinkaan nykyään, kun koko maailman säätilanne tuntuu muuttuneen muutaman vuosikymmenen takaista ajoista paljon vaihtelevammaksi.

Mutta nyt täällä päässä laitetaan taas nukkumaan. Toivottavasti joulurauhaa on riittänyt myös koti-Suomessa. Täällä meillä on kaikki hyvin ja mieli mahdottoman hyvänä: itselläni onnistuneesti suoritetun sukelluskurssin jäljiltä ja Jaanalla kuulemma ihan vaan sen takia, että sai meikäläisen hengissä takaisin ylös meren pohjasta. :)

Kala... khihi... kala... Hietanen on ahaven!

El Nido, Palawan, Filippiinit. Kuumaa ja kosteaa, 31 astetta, Lomafiilis 122%

Aattoaamun rutiineihin ei täällä El Nidossa kuulunut kuusen koristelua, kinkun paistamista eikä muitakaan kotimaiseen joulun viettoon aika vakioina kuuluvia touhuja. Sen sijaan kännykän herätyskello herätti meikäläisen jo vähän ennen kello kuutta, sillä minun oli oltava vartin yli seitsemän El Nidon rannalla aloittelemassa jo kotimaassa etukäteen varaamaani Open Water Diver -sukelluskurssia. Jaana sai onnekseen jäädä koisimaan mökin punkkaan, kun meikäläinen nakkeli maskin, pyyhkeen, ja hieman muuta rekvisiittaa mukaan ja lähdin metsästämään tricycle-kyytiä kohti Submariner-sukelluskeskusta.

Olin suorittanut jo etukäteen kotimaassa sukelluskurssin teoriaosuudet netin kautta, joten jäljellä oli enää varsinaiset käytännön harjoitukset vedessä ja niihin liittyvät muutamat sukellukset. Saksalaisen Ronny Oliwkan luotsamassa viiden tähden PADI-resortissa tapasin muut samalle kurssille osallistuvat henkilöt. Neljän hengen sukeltajaopiskelijaporukkaamme kuuluivat itseni lisäksi nuori parikymppinen saksalaistyttö sekä noin kolmekymppinen pariskunta Hong Kongista. Kasailimme kamppeemme kokoon guatemalalaisen sukelluskouluttajan Andren johdolla. Andrella oli assistenttina ja apuna myös nuori norjalaistyttö, joka myös oli aloittelemassa kouluttautumaan sukellusopettajaksi.

Aaton sukellusopiskelujen ohjelma kulki hyvin odotetulla tavalla. Kävimme läpi jo teoriaosuuksilta tutuksi tulleita asioita ja käytäntöjä, mutta tällä kertaa turkooseissa meren aalloissa. Aluksi totuttelimme laitteisiin ja perusasioihin matalammassa vedessä rannan lähellä, mutta aika pian olimme jo toistakymmentä metriä syvällä meren pinnan alla. Sukeltaminen on melkoisen teknistä touhua, joten se vaatii kohtuullisen määrän harjoituksia ja tekemistä, ennen kuin homma alkaa tuntumaan helpolta ja miellyttävältä. Meidän opiskelijoiden piti mm. irrottaa sukellusmaski veden alla ja laittaa se jälleen uudestaan paikalleen. Samoin kouluttajamme sulki esimerkiksi hengitysilmapullomme venttiilin meren pohjassa ja meidän piti toimia oikein ja harjoitella hengittämään sukelluskaverimme vararegulaattorin avulla. Irroittelimme päällämme olevia laitteita sekä pinnalla että pinnan alla samalla simuloiden erilaisia ongelmatilanteita, joita mahdollisesti voisi tulla sukelluksilla vastaa.

Onneksi touhu sujui ilman sen kummempia kommelluksia. Aluksi tuotti hieman hankaluuksia oppia säätämään oman kehonsa syvyyttä pelkästään hengityksen avulla. Tokihan siinä apuna käytetään myös BCD:ksi (Buoyancy Control Device) kutsuttavaa säädettävää ilmalla täytettävää ja tyhjennettävää liiviä sekä vyötärön ympärille vyöllä kiinnitettäviä usean kilon painoja, joiden avulla ja oikein säädettynä sukeltaminen juuri oikeassa syvyydessä ja halutussa asennossa onnistuu. Jo toisella sukelluksella homma alkoi sujua paremmin ja loppujen lopuksi parin kilon lisäpainojen asentaminen vyölle teki hommasta vasta helppoa. Tovin kuluttua liitelimmekin jo hallitusti aivan monen väristen korallien ja kalojen yläpuolella ja homma alkoi tuntua todella nautittavalta.

Välillä nousimme pintaan lounastauolle ja vaihdoimme sukelluskohdetta. Vaikka meno tuolla veneessä ei välttämättä aivan perinteiseltä joulunvietolta tuntunutkaan, niin täysin ei joulun juhlintaa ollut tuollakaan unohdettu. Sukellusfirman työntekijät nimittäin jollottelivat isoon ääneen joululauluja tonttulakit päässä ja vaikkei lounas varsinaisesti mitään joulukinkkua ollutkaan, niin porsasta kuitenkin.

Toisen sukelluksen ja lukuisten erilaisten harjoitusten jälkeen olimme valmiita palaamaan El Nidoon varsinaiseen joulunviettoon. Hotellilta löysin tyytyväisen oloisen Jaanan, joka oli jo ehtinyt kuvitella mielessään kaikenlaisia versioita mahdollisista onnettomuuksista, mihin olisi mahdollisesti voinut joutua sukelluskurssin aikana. Kun nyt onneksi olin välttynyt sekä haiden hyökkäyksiltä että myös hengityslaitteiden rikkoontumisilta, päätimme lähteä syömään hotellin joulubuffettiin. Menimme paikalle Greenviewsin puutarhaan hieman ennen seitsemää juuri sopivasti, sillä hetken päästä kaikki pöydät olivat jo täynnä ja henkilökunta joutui kantamaan paikalle lisää pöytiä ja tuoleja myöhemmin paikalle ilmestyneille vieraille.

Tarjolla oli monenlaista syötävää ja juotavaa ja päivän sukeltamisesta olikin kehittynyt melkoinen nälkä. Kotimaassa Jaana olisi stressannut monta päivää jouluaterian tekemisestä ja sen tekemiseen olisi muutenkin kulunut kymmeniä tunteja aikaa, joten nyt oli onneksi taas välillä sellainen jouluateria, jolle saatoimme kävellä vain valmiiseen pöytään. Mussuttelimme tyytyväisinä eväitä naamariin ja muutaman oluen ja parin paukun jälkeen alkoi ainakin itselläni uni maittamaan sen verran rankasti, että olimme valmiita pehkuihin. Katselimme silti jonkin aikaa hotellin henkilökunnan valmistelemia esityksiä, joihin kuului musiikin ja laulun lisäksi myös upea tulitanssi rannalla.

Lopulta oli kuitenkin pakko antaa periksi ja astella muutaman kymmenen metrin matka omalle mökille.
Unta ei tosiaankaan tarvinnut houkutella, vaan pään tyynylle aseteltuani olin kuulemma alkanut kuorsaamaan noin viidessä sekunnissa.

Niinpä hyvää yötä ja lämminhenkistä Joulua kaikille ympäri maailman. Huomenna sukeltamisen opettelu jatkuu ja Jaana-raukka joutuu vielä jännittämään toisenkin päivän, selviänkö moisesta touhusta hengissä.

Tuu sä hakeen leipäs päälle voita

El Nido, Palawan, Filippiinit. Puolipilvistä kesäkeliä, 31 astetta, Lomafiilis 110%

Sunnuntaiaamuna heti silmien avauduttua ensimmäinen kiinnostuksenaihe oli tietysti mahatautipotilaan olotila. Onneksi antibioottikuuri oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja Jaanan kunto oli jo lähes normaali. Niinpä lähdimme yhdessä aamupalalle, missä Jaana palautteli lisää voimia kehoonsa Tai-soupin ja teen avulla. Tai-soup on riisistä ja vihanneksista keitettyä maukasta keittoa, jossa on mukavasti sekä suoloja että sokereita energiaa kaipaavalle keholle. Itse tilasin aamupalaksi banaanipannukakkuja, mistä on tullut täällä ehdoton suosikkini.

Aamupalan jälkeen päätimme, että otamme vielä tämänkin päivän totaalisen rennosti ja keskitymme auringossa löhöilyyn ja itsemme hoitamiseen. Niinpä Jaana jatkoi kirjan lukemista välillä rannan riippukeinussa löhöillen ja välillä rantatuolissa itseään samalla grillaillen. Jaanalla on menossa tälle reissulle jo kolmas kirja, kun taas itse en ole kunnolla ehtinyt ensimmäistäkään aloittaa. Ja minä kun taas en muutenkaan varsinaisesti nauti itseni grillaamisesta hehkuvassa auringossa, niin päätin jälleen napata kameran kouraani ja lähdin kiertelemään Resortin puutarhaa lintuja ja perhosia etsien.

Törmäsin puutarhassa paikan omistajaan Daveen, joka oivallisesti taas opasti minut erääseen rauhalliseen aurinkoiseen nurkkaukseen, missä hän oli nähnyt tuolla alueella eniten upeita perhosia. Tuossa suojaisassa nurkkauksessa ei tarvinnutkaan kauaa turhaa päivystää, vaan hetken päästä olinkin ottanut muutamia aika mukavia kuvia Palawanin ainutlaatuisen näyttävistä perhosista. Ohessa muutama näyte siitä, kuinka mahtavissa väreissä täällä perhoset kilpaa loistavat. Joku onkin joskus oivallisesti kutsunut niitä lentäviksi kukiksi. Sain myös napattua toisen kohtuullisen onnistuneen kuvan Palawanin aurinkolinnusta, tällä kertaa enemmän kokonaan keltaisesta versiosta, joka löytyy isoimpana kuvana ylimpänä tässä blogipäivityksessä. Tirpusen nokassa näkyy jopa tippa mettä, mitä se juuri sekunti ennen kuvan ottoa lipitteli viereisestä kukasta!

Iltapäivällä päätimme jälleen lähteä viereiseen hierontapaikkaan hoitoihin ja pihaan astellessamme paikan omistava nainen tulikin innokkaana vastaan ja kertoi, että hän olikin jo kaipaillut meitä ja ihmetellyt, että emmekö enää tulekaan hänelle hoitoon. Kuultuaan, että katkos hieronnoissa olikin johtunut vain pienestä vatsataudin aiheuttamasta häiriöstä, nainen rauhoittui ja otti meidät taas tyytyväisinä vastaa hoitolansa lavereille. Tässä vaiheessa kannattaa kertoa eräs huvittava asia, joka täällä Filippiineillä on suorastaan pistänyt silmään tai esimerkiksi tässä tapauksessa korvaan, on paikallisten asukkaiden ja jopa asiakaspalvelua tekevien ihmisten viattoman avoin, jossain mielessä jopa hieman hölmö suhtautuminen länsimaisiin ihmisiin, joita he avoimesti kutsuvat nimellä "Whities".

Monenko hierontapalveluja kotimaassa tarjoavan ammattilaisen kannattaisi kertoa asiakkaalleen suoraan sitä tosiasiaa, että tämä on hoitajan mielestä iso ja lihava, ja että tämä olisi paljon seksikkäämpi, jos laihduttaisi reilusti itseään pienemmäksi? Olemme täällä saaneet kuulla jo useammalta hierojalta samat hieman kirvelevätkin totuuden sanat, mutta moiseen avoimuuteen tottumattomana ne silti kuulostavat hieman oudoilta. Saattaisi siinä ainakin suomalaiselta hierojalta loppua asiakkaat, jos tämä joka kerta haukkuisi asiakkaitaan läskeiksi, mutta täällä se ilmeisesti on ihan normaalia? Toisaalta, jos näillä paikallisilla eväillä eli riisikupilla ja vihanneksilla alkaisi itseään ravitsemaan ympäri vuoden, niin taatustihan sitä kohta olisi entinen Fat Whitie. :)

Illalla vähän ennen auringonlaskua lähdimme tricycle-kyydilla El Nidon kaupunkiin sovittamaan sukelluskamppeita seuraavana päivänä eli jouluaattona alkavaa sukelluskurssiani varten. Jouluaaton ohjelmasta onkin tulossa omalta osaltani varsin tavallisuudesta poikkeava, sillä tulen viettämään sen pääasiassa Etelä-Kiinan meren aalloissa ja jopa meren pohjassa. Jaana joutuukin viettämään aattopäivän sukellusleskenä lisää hieronnoissa makoillen, mutta illaksi olemme suunnitelleet osallistuvamme Greenviews Resortin järjestämään joulu-buffettiin.

Aatonaattoillan lopuksi nautimme päivällistä eräässä El Nidon rantaravintolassa ja Jaanallekin alkoi jo onneksi kelvata kunnon kiinteä eväs. Paistettua kalaa ja pizzaa nautittuamme nappasimme tricycle-kyydin takaisin Corong-Corong-biitsille ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä itselläni oli edessä Open Water Diver -kurssin aloitus, joka tietysti jo hieman jännitti mielessäni. Mutta siitä lisää seuraavassa matkablogipäivityksessä. Nämä Whitiekset alkava kuorsaamaan nyt. Hyvää yötä!

PS. Sukelluskurssin takia seuraavat blogipäivitykset saattavat vähän viivästyä, kun sieltä merenpohjasta on vähän kehnonlaiset nettiyhteydet. Mutta kunhan pinnalle päästään jälleen, niin lisää juttua ja kuvia on taas tiedossa.

Mun suullan on vissi joku syöny kissanpaska

El Nido, Palawan, Filippiinit. Pilvipoutaa ja auringonpaistetta, 30 astetta, Lomafiilis 111%

Lauantaiaamuna heräsimme totaalisen hikisinä sähköjen kytkeydyttyä jälleen pois päältä totuttuun tapaan heti kello kuuden jälkeen ja ilmastoinnin lopetettua saman tien miellyttävän viilennyksensä. Normaaleiksi aamutoimiksi onkin täällä muodostunut ikkunaluukkujen ja -verhojen avaaminen heti sähköjen katkettua. Näin tuuli pääsee viilentämään ja kierrättämään ilmavirtaa mökin sisällä ja nukkuminen hieman pidempäänkin onnistuu paremmin ja siedettävämmin.

Tuntuma kitalaessa oli herätessä hieman kuin joku olisi napostellut jotain vähän epämääräistä suullani yön aikana. Tokihan sitä nyt tähän ikään lievät kankkusen merkit tunnistaa, joten siitä ei sen enempää kannattanut huolestua. Vähän huolestuttavammalta vaikutti kuitenkin Jaanan tilanne, sillä kun aloin houkutella häntä aamiaiselle, niin hän kertoi ravanneensa vessanpytyllä aamuyön aikana jo useaan kertaan. Jonkin sortin vatsapöpö oli siis ilmeisesti yrittämässä iskemään päälle, mikä ei tunnetusti ole kovinkaan harvinaista tällaisilla tropiikkiin suuntautuvilla reissuilla.

Onneksi meillä on nytkin reissussa mukana matka-apteekissa monenlaista troppia ja lääkettä, joten pienen pähkäilyn jälkeen Jaana päätti aloittaa saman tien antibioottikuurin ja samalla siirtyä myös tavallista jytkympien maitohappobakteerien popsimiseen. Tavallisia maitohappobakteereitahan olimme molemmat nauttineet jo koko alkumatkan ajan, mutta nyt päätimme siis siirtyä tuhdimpiin troppeihin.

Koska Jaanalla oli sen verran vetämätön olo, ettei hänestä ollut liikkumaan ulkona lähes 30 asteeseen jo heti aamulla nousseessa lämpötilassa, kävin itsekseni aamiaisella ja kävin samalla hankkimassa mahapotilaalle energiapitoisia juomia, jotta nestehukka ei pääsisi heikentämään olotilaa sen enempää. Onneksi antibiootitkin tuntuivat kohentavan hänen oloaan hyvin nopeasti, sillä jo iltapäivällä Jaanan vointi oli jo silmin nähtävästi parempi. Päätimme kuitenkin, että päivä sopisi joka tapauksessa hyvin välipäiväksi veneretkien väliin ja muutenkin pieni lepäily ja tointuminen ei tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta. Niinpä jätin Jaanan lepäilemään mökkiimme ja vietin suurimman osan päivästä valokuvaten Greenviews Resortin puutarhan monimuotoista elämää.

Nämä muutamat päivät, mitä olemme täällä El Nidossa Greenviews Resortissa viettäneet, ovat kyllä olleet valokuvauksesta kiinnostuneelle silkkaa juhlaa. Täällä, jos missään, voi käytännössä vaikkapa aamukahvia juodessaan kuvata upeita trooppisia lintuja ja perhosia ja esimerkiksi auringonlaskut, joita Corong-Corongin rannalla pääsee seuraamaan joka ilta, ovat jotain sellaista, mitä en kyllä ole missään aiemmin nähnyt. Nyt pystyy hyvin ymmärtämään senkin, miksi esimerkiksi Jacques Cousteau nimesi juuri aikoinaan El Nidon maailman kauneimmaksi paikaksi. Valo, värit, luonto ja jopa ihmiset täällä luovat paikalle oman eksoottisen ilmapiirinsä, jonka kaltaiseen emme ole kyllä aiemmin törmänneet missään.

Illalla juttelin pitkään Greenviews Resortia vaimonsa kanssa pyörittävän Daven kanssa. Koska Jaanalle ei vielä ruoka oikein maistunut, istuin hotellin ravintolassa Daven kanssa päivällistä nauttien keskustelun polveillessa suomalaisesta tanssikulttuurista toisen maailmansodan kautta brittiläisten miesten keskipituuden huolestuttavaan laskuun. Dave on uskomaton ja hauska heppu, jolla riittää tarinaa, mutta aivan äkkiä kaverista ei uskoisi, että hän on nuorempana ollut omien sanojensa mukaan sairaalloisen ujo. Miehellä onkin tuon ujouden voittamisen takia erityinen suhde Suomeen ja suomalaisiin, sillä omien kertomustensa mukaan hän on ikuisesti kiitollinen siitä, että pääsi voittamaan ujoutensa juuri Suomessa ja suomalaisten paritanssien kautta. Mies kertoi matkustaneensa 1970-luvulla useaan otteeseen Englannista Suomeen ja niiden kuukausien aikana, mitä hän vietti telttaillen, tanssien ja suomalaisuuteen tutustuen, kuoriutui kuulemma puhumattomasta, kaikkea pelkäävästä ja äidin helmoissa pyörineestä pikkupojasta nykyisen kaltainen, huomattavasti avoimempi mies. Jotain hyvää meissä suomalaisissa täytyy siis olla, jos meillä moinen vaikutus on juroihin britteihin? :)

Illalla päätin taas ihailla auringonlaskua kameran etsimen läpi ja lopputuloksen näette näistä oheisista valokuvista. Melkoisia postikorttimaisemia ja aikamoisen kaunista valoa?

Nukkumaan laitoimme kohtuullisen aikaisin ja toivottavasti matkakaverinikin on huomenna paremmassa iskussa. Hyvältä ainakin vaikuttaa, sillä ruokahalukin on pikkuhiljaa taas palailemassa ja olo sitä myöten kohenemassa.

Siispä hyvää yötä El Nidosta. Onneksi loma täällä paratiisissa jatkuu vielä muutaman päivän ajan.