Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa

El Nido, Palawan, Filippiinit. Pilvipoutaista kesäkeliä, 30 astetta, Lomafiilis 125%

Joulupäivän aamuna olimme onneksi sopineet aloittavamme sukelluskurssin toisen päivän vasta normaalia myöhemmin eli kello kymmenen aikaan. Osasyynä myöhäiselle startille oli varmasti myös se, että sukellusfirman työntekijöillä oli ollut omat varsin railakkaat joulujuhlat edellisenä iltana eli aattona. Aikataulu sopi loistavasti myös meille Jaanan kanssa, koska siten pääsimme yhdessä aamupalalle, jota aletaan tarjoilla Greenviews Resortissa vasta kello seitsemästä eteenpäin. Niinpä makoilimme huolettomina lähes yhdeksään saakka, jonka jälkeen nappasin kuivakassiin pakkaamani omat kamppeeni matkaan ja lähdimme aamiaiselle.

Jaana jäi vielä nauttimaan ylös aamiaistaan, kun itse jo lähdin hotellin pikkubussilla kohti El Nidoa. Dave tarjoutui ystävällisesti järjestämään kyseisen kuljetuksen, kun keskustelimme jo tutuksi tulleeseen tapaan aamun kuulumisista ja päivän suunnitelmista. Kuultuaan, että olen menossa hetken päästä kaupunkiin, hän suorastaan vaati, että voi tarjota minulle kyydin hotellin autolla sukellusfirman luo. Sehän toki sopi minulle, sillä ainahan ilmastoidun auton kyyti ruosteisen ja liitoksistaan natisevan kolmipyöräisen moottoripyöräkuljetuksen voittaa.

Rannalle saavuttuani moikkasin muita kurssilaisia ja hetken päästä olimme jo veneessä matkalla ensimmäiselle sukelluspaikalle. Onneksi sovittelin pyydetysti heti veneen lähdettyä rannasta märkäpukua, joka olikin jostain syystä vaihtunut eri kokoiseksi, vaikka edellispäivänä minulla olikin ollut täysin oikean kokoinen valmiiksi sovitettu puku. Niinpä Ronny, joka myös oli tullut veneeseemme mukaan Andren lisäksi, joutui komentamaan veneen takaisin El Nidon rantaan ja he joutuivat lähtemään etsimään minulle sopivan kokoista märkäpukua. Loppujen lopuksi Ronny palasi veneelle kokovartalopukua lyhemmän märkäpuvun kanssa ja pahoitteli kovasti sekaannusta, jonka takia valmiiksi itselleni sovittamani puku oli jostakin syystä nyt jonkun toisen veneen kyydissä matkalla ties minne. Onneksi sain survottua itseni kuitenkin märkäpuvun lyhyempään versioon ja loppujen lopuksi se osoittautui huomattavasti kokovartalopukua mukavammaksi puettavaksi ja pidettäväksi.

Jouluaatto ei muutenkaan tuntunut sujuvan täysin kommelluksitta Submariner-firman tyypeillä, sillä kun tuli aika mennä veteen paljastui, että myös BCD-liivit, jotka edellisenä päivänä olivat minulla olleet kokoa XL, olivatkin jonkun sekaannuksen takia tällä reissulla kokoa M. Lieneekö paikallinen riisiruokavalio tai jatkuva kuumuudessa hikoilu laihduttanut kuitenkin meikäläistä sen verran riittävästi, että yllätyksekseni sain kuin sainkin itseni survottua noihin liiveihin ja onneksi loppupäivä meni kuitenkin aivan mukavasti hieman liian pienillä liiveillä sukeltaen.

Edellisen päivän ensimmäisiin sukelluksiin verrattuna toisen päivän sukeltaminen sujui jo huomattavasti helpommin ja vaivattomammin. Kahden kilon lisäpainojen avulla oman kehon ja sitä myötä sukeltamisen korkeuden säätö muuttui tosi helposti hallittavaksi ja keuhkoissa olevan ilman määrää säätämällä oli suorastaan helppoa leijua yli alapuolella näkyvien värikkäiden korallimuodostelmien ja kivien. Valitettavasti muutaman viimeisen päivän aikana näkyvyys El Nidon saaristossa on lisääntyneen planktonin ja merivirtausten sekoittaman veden takia muuttunut harvinaisen huonoksi, joten parhaimmillaan näkyvyys oli syvemmällä ja viileämmissä pohjavesissä. Siellä näimme mm. upeita liki metrin halkaisijaltaan olevia tähden muotoisia värikkäitä merenpohjan eläimiä, joita esimerkiksi Andre ei ollut nähnyt koskaan aiemmin, vaikka oli sukeltanut samalla paikalla jo usean kuukauden ajan. Valitettavasti en päässyt noista otuksista valokuvia ottamaan, sillä ymmärrettävästi meillä ei vielä ollut lupaa ottaa kameraa sukelluksille mukaan, koska siten pystyimme turvallisimmin keskittymään itse sukeltamisen opetteluun ilman turhia häiriöitä esimerkiksi kameran säädöistä.

Sukellusten aikana näimme myös mm. niin sanottuja Nemo-kaloja, jotka hanakkaasti puolustivat reviiriään tehden rohkeita hyökkäyksiä suoraan kohti sukeltajien naamaa ja maskia. Toisella veneen sukellusopiskelijaryhmällä, jota veti Ronny, kävi vielä meitä parempi tuuri ja he pääsivät näkemään Open Water Diver-kurssinsa ensimmäisellä sukelluksella aivan läheltä kilpikonnan joka möllötteli meren pohjassa jotain syödä mutustellen.

Toisella sukelluksella, jonka teimme veneessä nautitun lounaan jälkeen, sattui myös pieni vaaratilanne, joka sai ainakin hongkongilaispariskunnan rouvan varmasti hetkeksi huolestumaan. Näkyvyys sukelluksen alussa lähempänä rantaa oli nimittäin vain jotain kahden-kolmen metrin luokkaa, joten sukelsimme sovitusti pareittain keskellä edellä menevän Andren perässä. Itse sukelsin kouluttajan vasemmalla puolella liikkuvan saksalaistytön vierellä ja hongkongilaispariskunta sukelsi kouluttajan oikealla puolella. Jossain vaiheessa Andre teki muutaman käännöksen eri suuntiin ja vaikka hän aina muutaman metrin jälkeen kääntyikin katsomaan olimmeko kaikki mukana ja kunnossa, niin jostain syystä huomasimme jossakin vaiheessa kaikki, että hongkongilaispariskunnan miestä ei yhtäkkiä näkynyt missään lähellämme. Me muut näimme kyllä toisemme ja sovitusti minuutin verran häntä ja ilmakuplia katseella etsittyämme lähdimme nousemaan pintaan, kuten meille opiskelujen aikana oli opetettukin.

Pinnalle päästyämme huomasimme onneksi, että Ian oli myös sovitusti ja kaikkien sääntöjen mukaan myös palannut pintaan, kun oli huomannut eksyneensä ryhmästä. Voin silti vain kuvitella, miltä hänestä tai vaimostaan on tuntunut muutaman sekunnin ajan, kun on tajunnut, että mies on yksin jossain merenpohjassa ja ympärillä on vain läpinäkymätöntä hernerokkamaista vihreää vettä, ja ettei tällä ole taatusti hajuakaan siitä, missä suunnassa tai syvyydessä kouluttaja ja muu ryhmä on. Onneksi olimme harjoitelleet runsaasti juuri kyseisen kaltaisia tilanteita varten ja loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin kaikkien osalta hienosti. Sitä en tosin tiedä, olisiko  meille sukellusopiskelijoille saanut edes moista tilannetta päästää tapahtumaan, mutta taitaa kuitenkin olla niin, että sukeltaminen on tiedotetuista riskeistä huolimatta kuitenkin varsin turvallista touhua, kunhan turvallisuusmääräyksistä ja perusasioita pidetään huolta.

Päivän lopuksi jouduimme vielä osoittamaan uinti- ja kelluntataitomme, mutta kun homma oli vihdoinkin kaikilta osin tehty, niin täytyy kyllä tunnustaa, että harvoin on tuntunut noin hienolta, kun tajusi, että sukeltamisen peruskurssi on onnistuneesti suoritettuna ja Open Water Diver sertifikaatti plakkarissa. El Nidon rantaan palattuamme sukellusfirman tarjoama vahva olut maistuikin kieltämättä jumalattoman hyvältä ja kun Andre tarjosi vielä sen päälle "Turtle Kiss" -nimisen paukun samalla varusteiden vääriä kokoja pahoitellen, niin tunnelma oli suorastaan hilpeä, kun aloimme täyttämään sukeltajan logokirjaa päivä sukellusten osalta. Ronnyn vaimo otti minusta vielä kuvan sukelluskorttia varten ja maksoin samalla myös kurssimaksun pois. Hyvästeltyäni muut ryhmäläiset olin valmis palaamaan takaisin hotellille, joten nappasin kadunkulmasta tricycle-kyydin kohti Greenviews Resortia. Pyysin matkalla kuskia pysähtymään bussiasemalla, missä kävin varaamassa meille istumapaikat perjantai-aamuna Puerto Princesaan lähtevään ilmastoituun bussiin.

Hotellille päästyäni lähdimme heti Jaanan kanssa syömään ja keskustelemaan päivän kuulumisista. Jaana kertoikin löhöilleensä jälleen hotellin puutarhassa kirjaa lueskellen. Hän oli myös käynyt päivittäisessä kahden tunnin hieronnassa ja pulahtanut jopa välillä uimassa meressä. Olimme myös molemmat onnellisia sukelluskurssin päättymisestä, sillä nyt meillä on vielä mukavat pari päivää aikaa viettää loppulomaa yhdessä El Nidon paratiisimaisissa olosuhteissa.

Niinpä vaan se loma täällä El Nidossa alkaa hiljalleen lähenemään loppua. Onneksi meillä on täällä vielä kolme yötä jäljellä. Joulupäivän iltana huomasimme hotellin ravintolan televisiosta, että Filippiinejä kohti on tulossa trooppinen matalapaine. Ainakaan tässä vaiheessa sen ei odoteta muuttuvan kovaa sadetta kummemmaksi myrskyksi, joten toivon mukaan se ei tule sekoittamaan kotiinpaluusuunnitelmiamme millään tavalla. Mutta säistähän ei täällä tropiikissa voi koskaan olla varma, varsinkaan nykyään, kun koko maailman säätilanne tuntuu muuttuneen muutaman vuosikymmenen takaista ajoista paljon vaihtelevammaksi.

Mutta nyt täällä päässä laitetaan taas nukkumaan. Toivottavasti joulurauhaa on riittänyt myös koti-Suomessa. Täällä meillä on kaikki hyvin ja mieli mahdottoman hyvänä: itselläni onnistuneesti suoritetun sukelluskurssin jäljiltä ja Jaanalla kuulemma ihan vaan sen takia, että sai meikäläisen hengissä takaisin ylös meren pohjasta. :)