Siel palloit ukkoloihe perskarvat...

El Nido, Palawan, Filippiinit. Nyt ei vilu kappase, 33 astetta, Lomafiilis 100%

Totta puhuen aivan niin kuuma ei onneksi maanantaiaamuna keli ollut, että perskarvat tai muukaan osa kehon karvoituksesta olisi kärynnyt, mutta kyllä silti melkoista hellettä oli tarjolla Puerto Princesan maisemissa heti auringon noustua. Heräsimme Jaanan kanssa noin puoli kuudelta pakkaamaan viimeiset tavarat laukkuihin ja olimme jo puoli seitsemän aikaan aamiaisella Hibiscus Gardenin ravintolassa, minne olimme tilanneet edellisiltana aamupalan valmiiksi. Jaana pisteli tyytyväisenä eurooppalaistyylisen aamiaisen kiduksiinsa ja itse mutustelin pekonia, munakokkelia ja paistettua pottuhöystöä amerikkalaisempaan tyyliin.

Koska edessä oli pitkä, lähes tavallisen työpäivän mittainen bussiajelu kohti Palawanin saaren pohjoisosissa sijaitsevaa El Nidoa, kunnon tankkaus oli tarpeen. Oli meillä toki varattuna myös hieman eväitä reppuun, jotta voisimme päivän aikana ja nälän yllättäessä ottaa pientä hiukopalaa bussin kyydissä. Aamiaisen jälkeen kirjauduimme laukkuinemme ulos hotellista ja hyppäsimme respan tytön meille tilaaman tricyclen kyytiin. Tarkoituksenamme oli ehtiä kahdeksalta lähtevän RORO-bussin kyytiin kohti El Nidoa. Vajaan puolen tunnin keikkuvan trike-ajelun jälkeen olimme hieman Puerto Princesan ulkopuolella sijaitsevan San Josen bussiterminaalin edessä, mutta jo matkalla kuulimme kuskilta, että respan tytön antamista tiedoista poiketen kello kahdeksan bussi ei olisikaan ilmastoitu, vaan että seuraavan ilmastoitu bussi El Nidoon lähtisi vasta kymmenen aikaan. Niinpä edessä oli parin tunnin istuskelu viileämpää kyytiä odotellen, sillä pieneen pöljään mieleenkään ei olisi tullut istahtaa ilmastoimattoman linja-auton kyytiin noin seitsemäksi tunniksi noissa keleissä! Window conditioning, no thanks!

Yksi vaihtoehto olisi toki ollut hypätä jonkun El Nidoon menevän pikkubussin kyytiin, mutta monien täällä vierailleiden kertomuksiin perustuen ja nyt ihan paikan päälläkin itse todeten se ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta. Noihin Suomessa 1+8 hengelle rekisteröityihin pikkubusseihin nimittäin näytti survoutuvan täkäläiseen tyyliin liki 20 matkustajaa kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen, joten vaikka nuo pikkubussit olivatkin ilmastoinnilla varustettuja, ei kuusituntinen matka polvet suussa jossain varaistuimen puolikkaalla kahdenkymmenen filippiinon raajojen ja muiden kehonosien seassa houkuttanut pätkääkään. Olisi tuollaisen pikkubussin voinut toki vuokrata vain omaan käyttöönkin, mutta sille olisi jo tullut hintaa sen verran paljon, että noin yhdeksän euroa maksava kyyti ilmastoidussa ja tilavapenkkisessä bussissa vei kyllä helposti voiton muista matkustusmuodoista noin tuntia pidemmästä ajomatkasta huolimatta.

Niinpä asetuimme matkalaukkuinemme istuskelemaan ja odottelemaan bussin lähtöä muun matkustavan kansan sekaan terminaalin muovisille penkeille. Kävimme toki varaamassa paikat tuohon kymmenen bussiin, mikä tapahtui kirjoittamalla matkustajien nimet RORO-bussifirman listaan, joka löytyi terminaalissa istuskelevan virkailijan pöydältä. Oli kyllä mielenkiintoista seurata tavallisten palawanilaisten touhuja vilkasliikenteisellä bussiasemalla. Porukkaa meni ja tuli moneen suuntaan ja kulkuneuvot vaihtelivat kolmipyöräisistä aina isoihin busseihin saakka.

Tavaraa ja ihmisiä oli pakattuna kaikki paikat täyteen ja esimerkiksi lähes jokaisessa Filippiinien kansallisajoneuvossa Jeepneyssä tuntui katolla ja auton perässä aina roikkuvan muutamia matkustajia. Ihmetellä täytyy miten tuo kaikki onnistuu ilman suurempia onnettomuuksia, sillä sen verran hurjan näköisiä kuormia tuosta ehti sen parin tunnin aikana kulkea ohi, mitä terminaalissa pääsimme seuraamaan. Joissakin autoissa tavaraa oli auton katolla paljon korkeammassa kasassa, kuin mitä on itse auton korkeus.

Muutamia kerjäläisiä kävi myös luonamme käsi ojossa onneaan koittamassa, mutta he luovuttivat kyllä nopeasti, kun huomasivat, ettei meillä ollut pienintäkään aikomusta alkaa tekemään Filippiinien valtiolle kuuluvaa sosiaaliperusturvan maksatusta omasta piikistämme. Kieltämättä oli hieman häkellyttävää taas pitkästä aikaa seurata, kuinka pieni paljasperseinen vauva oli valjastettu isoveljensä kanssa kerjäämään lantteja matkustajaterminaalin kulkijoilta. Rahaa saatuaan lapset leikkivät kolikoilla likaisella lattialla ja Jaanaakin alkoi touhu jo selvästi hirvittämään, mutta kun tuota samaa almujen anelemista saa nykyään nähdä jo lähes kotimaassakin, niin emmepä siihen sen enempää reagoineet. Tosin meillä lapsia harvemmin näkee kerjäämässä.

Bussi El Nidoon lähti vajaan puoli tuntia myöhässä ja matka alkoi taittua kohtuullisen nopeasti kohti pohjoista. Tie kohti Roxasia kulki aluksi saaren itärannikolla ja meri vilahteli välillä metsän seasta. Välillä tie mutkitteli halki laaksojen ja riisiviljelysten ja toisinaan bussi kapusi taas melkoisen jyrkkiä nousuja vuorten rinteillä. Torkahtelimme välillä pikku pätkiä ja hereillä ollessamme katselimme ohikiitäviä sademetsiä ja maisemia. Tie sinänsä oli ihan kohtuullisen hyväkuntoinen betonilaattatie, mutta aika mutkittelevaa ja röykyttävää kyydissä istuminen silti oli. Roxasissa pysähdyimme noin 15 minuutin tauon, jonka aikana kävin itse vessassa, mutta Jaanaa oli turha houkutella naistenhuoneeseen, sillä jo käynti San Josen terminaalin vessassa ennen bussin starttia oli ottanut kuulemma sen verran lujille, ettei hiljalleen kasvava vessahätä laisinkaan ylittänyt hygieniakynnystä. Seurustelurakollakin kuulemma pärjää helposti muutaman tunnin, joten annoin Jaanan nauttia pidättelemisestä ja käytin kuitenkin itse kieltämättä aika karuja vessafasiliteetteja runsaan käsidesinfioinnin kera.

Bussin katossa olevan ilmastointiräppänän kanssa meinasi välillä olla ongelmia, sillä se sulkeutui jatkuvasti aivan itsestään ja ulkona olevan reilusti yli 30 asteen lämpötilan huomasi kyllä heti, kun raikkaan ilman tulo loppui. Huomasin muillakin matkustajilla olevan samoja ongelmia, mutta kyllästyin itse lopulta aukomaan suulaketta toistuvasti ja päätin ottaa monelta aiemmalta reissulta tutut MacGyverin konstit käyttöön. Monet saattavat vielä muistaakin, kuinka tämä tv-sarjan päähenkilö tarvittaessa rakensi kaikkea tarpeellista, kuten vaikka ydinvoimalan esimerkiksi kolikon, hakaneulan ja purukumin avulla. Nyt ei ollut onneksi kyse ydinvoimalasta, mutta pienen pähkäilyn jälkeen onnistuin kuitenkin survomaan taskustani löytyneen kuittilapun ilmastoinnin suulakkeeseen lähes MacGyvermaiseen tapaan sillä seurauksella, että räppänä lopultakin pysyi auki. Pieniä sieviä ratkaisuja isolta tuntuviin käytännön ongelmiin, tämänkin opimme televisiosta :)

Matkan aikana bussista jäi kulkijoita pois ja uusia ilmaantui aina jostain tien varteen kättä heiluttamaan pysähtymisen merkiksi. Olimme Jaanan kanssa bussin ainoat länsimaalaiset matkustajat yhden jenkkimiehen lisäksi. Muut matkustajat olivat paikallisia ihmisiä nyytteineen ja monenlaisine kantamuksineen. Jostakin oudosta syystä tuolla keskellä sademetsiä ja riisinviljelyksiä mieleeni pälkähti yhtäkkiä Egotripin laulu "Matkaaja": "Nouset kyytiin kerran, olet kyydissä aina". Välillä bussi ehti hädin tuskin vaihtaa kakkosvaihteelle ennen kuin jossain sadan metrin päässä oli taas joku kyytiä vonkaamassa. Tärkeänoloinen rahastaja peri kulkijoilta maksun ja napsutteli rei'ityslaitteella tiketteihin oikeat merkinnät aivan kuten meilläkin Suomessa vielä joskus 1970-luvun alkupuolella taidettiin tehdä.

Toinen lyhyt bussimatkan pysähdys oli Taytayssa, missä kävimme myös jaloittelemassa muutaman minuutin ajan ennen loppumatkaa kohti El Nidoa. El Nidossa aiemmin vierailleiden mukaan ja useiden netistä lukemiemme kertomusten perusteella osasimme odottaa, että viimeinen tunti ennen saapumista El Nidoon tulisi olemaan melkoista rytkytystä, koska jossain kohti tien päällyste kuulemma loppuisi ja loppumatka ajeltaisiin päällystämättömällä tiellä. Onneksi tien päällystystyöt ovat edistyneet hurjaa vauhtia viimeisten vuosien aikana ja loppujen lopuksi päällystämätöntä tietä ei enää tarvinnut ajella kuin muutamia kohtuullisen mittaisia pätkiä. Loppuosuudella oli siis täysi tietyömaa käynnissä ja välillä betonitietä pääsi ajelemaan vain yhtä kaistaa. Todennäköisesti päällystetty tie on jo kokonaan valmis joskus vuoden päästä, jolloin ajoaika Puerto Princesasta tulee lyhenemään entisestään. Toisaalta lähiaikoina saaren pohjoisosaan ollaan avaamassa kuulemma uusi kansainvälinen lentokenttä, jolloin turistilennot tulevat muutenkin lähemmäksi El Nidon paratiisimaisemia. Mitä se sitten tulee tarkoittamaan El Nidon ainutlaatuiselle ja herkälle luonnolle onkin jo toinen asia, sillä massaturismilla ei ole ollut yleensä kovin hyvää vaikutusta esimerkiksi koralleihin, merielämään ja muihin luonnon herkkiin ekosysteemeihin. Monen mielestä onkin ollut eräänlainen pelastus El Nidolle, että sinne on ollut tähän saakka niin vaikea päästä. Paikkaahan kutsutaankin täällä Filippiineillä viimeiseksi rintamaksi: Last Frontier.

Perillä El Nidossa olimme vasta hieman ennen pimeyden laskeutumista noin kuuden ja puolen tunnin ajomatkan jälkeen. Ehdimme parhaimmilleen kirjautumaan sisään jo Suomessa varaamaamme Greenviews Resortiin Corong-Corongin rannalle ja laukut sisään heitettyämme kävelimme muutaman askeleen matkan hotellimme edessä olevalle rannalle. Edessä avautuva näkymä kyllä palkitsi ruhtinaallisesti kaiken tuon monituntisen ajamisen ja niinpä istahdimme ihailemaan Etelä-Kiinan mereen laskeutuvaa henkeäsalpaavan kaunista auringonlaskua.

Illalla kävimme vielä syömässä päivällistä Greenviewsin omassa ravintolassa ja ruoka maistukin varsin hyvältä uuvuttavan ajomatkan ja vain muutaman hedelmän sisältäneiden eväiden nauttimisen jälkeen. Jututimme myös hotellin omistavaa brittiläistä Davea, jonka tiesimme jo entuudestaan osaavan puhua myös jonkin sanan verran suomea. Mies tuntuikin olevan varsin hilpeällä juttutuulella ja viihtyi asiakkaiden seurassa iloisesti rupatellen. Jännää oli myös huomata se, että vaikka täällä Filippiineillä ollessamme emme ole tavanneet ainoatakaan muuta suomalaista Clarkin kentältä lähdettyämme, löytyikin sitten suomalaisia juuri tästä hotellista jopa kolmen muun perheen tai pariskunnan verran.

Parin oluen, Caipiroscien ja muutamien rommipaukkujen jälkeen olimme sen verran ryytyneitä, että päätimme painua pehkuihin ja nukkua vihdoinkin kunnon yöunet, kuten lomalla pitääkin. Nyt ei siis ole kahteentoista yöhön mitään kiirettä mihinkään. Rentoudutaan, nautitaan lämmöstä, hyvästä ruoasta ja juomasta sekä tietysti siitä kauniista valosta!