Vaikeuksien kautta voittoon

Panglao - Oslob, Cebu. Jaffa mollottaa täydeltä terältä. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 189%

Ennen Baligasacin tiistaista saarihyppelypäivää olimme jo Jaanan kanssa etukäteen päättäneet, että pidämme keskiviikon taukoa retkillä laukkaamisesta ja keskitymme pelkästään uima-altaalla löhöilyyn, kirjojen lukemiseen ja lämmöstä nauttimiseen. Ja niissä merkeissä päivä kuluikin. Iltaa kohti mentäessä tuli kuitenkin mieleen pieni huoli siitä, että seuraavaksi päiväksi eli torstaiksi sopimastamme Oslobin valashairetkestä ei ollut varausmaksun maksamisen jälkeen kuulunut mitään. Retken meille myynyt Ricky oli kyllä antanut puhelinnumeronsa, mutta kun yritimme soittaa hänelle, ei liittymä vastannut laisinkaan.

Onneksi saimme apua hotellin vastaanoton reippailta tytöiltä, jotka myös yrittivät soittaa Rickylle, laittoivat kaverille tekstiviestejä ja kyselivät muutenkin miehen perään. Kieltämättä mielessä kävi pieni pelko siitä, että kaiffari oli napannut varausmaksut liiveihinsä ja häipynyt, eikä mitään retkeä olisikaan luvassa seuraavaksi päiväksi. Toisaalta, kun olimme onnistuneesti käyneet saman kaverin myymällä saarihyppelyllä, niin tuntui hieman ihmeelliseltä jos nyt olisi kyseessä ollut huijaus.

Onneksi miehen tavoitteleminen lopulta tuotti tulosta ja puolen yön aikaan respan tyttö tuli kertomaan, että Ricky oli käynyt paikalla ja pahoitellut sitä, että hänen kännykkänsä akku oli hajonnut, joten häntä ei ollut sen takia saanut kiinni. Samalla Ricky oli kertonut aamun aikaisesta aikataulusta ja antanut muita lisätietoja, joita olimme retkestä kaivanneet.

Monestihan on niin, että kun asiat alkavat mennä pieleen, niin sitten kanssa menevät. Eikä mennyt tämäkään niin kuin Strömsössä. Noustuamme ennen kukonlaulua (sen yhden joka kiekuu jotenkin järkevään aikaan) ajelimme Rickyn ohjeiden mukaisesti trikellä Alonan rannalle Aquatica-sukellusfirman eteen, minne oli jo kertynyt kymmeniä valashaiden katselureissulle lähteviä matkailijoita. Paikalla tuntui olevan melkoinen sekasorto ja oikeastaan kukaan ei tuntunut tietävän, minne kenenkin olisi pitänyt mennä. Rannalle ilmestynyt Ricky veteli huolestuneen näköisenä tupakkia ja pian selvisi, että päivän Oslobiin lähtevät retkiveneet oli pahasti ylibuukattu, koska yksi veneistä oli ilmeisesti mennyt rikki. Ricky oli reissua kaupatessaan luvannut meille, että varsin pitkä parin tunnin merimatka Oslobiin tehtäisiin isolla 40 paikkaisella laivalla, mutta kun kyseisessä laivassa oli jo yli 50 matkustajaa, ei ainakaan sen kyytiin olisi turvallista nousta.

Niinpä Ricky kyseli meiltä, olisimmeko valmiita siirtämään retken toiselle päivälle, mutta kieltäydyimme varsin tiukkasanaisesti. Koska rannalle oli ensimmäisten veneiden jo lähdettyä jäänyt vielä parisenkymmentä Oslobiin valashaiden katseluun haluavaa matkailijaa, ei Rickyllä ja kumppaneille auttanut muuta kuin alkaa kehittelemään meille muuta kyytiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen rannalle ilmestyi uusi vene, johon meidät ohjattiin. Vene oli pieni ja matkustajakapasiteetiltaan tarkoitettu ainoastaan noin kymmenelle hengelle. Aluksi meitä nousi veneeseen seitsemän henkeä, mutta se ei ollut kuulemma tarpeeksi, jotta kipparilla olisi ollut kannattavaa lähteä meren ylitykseen. Niinpä istuskelimme vielä toisen puolituntisen ja seurasimme kuinka Ricky laukkasi edestakaisin pitkin rantaa lisämatkalaisia etsien. Lopulta mies toi veneeseen vielä yhden brittiläisen pariskunnan ja kuvittelimme, että pääsemme vihdoinkin lähtemään merelle.

Mutta uusia hankaluuksia oli edessä. Rannalta veneen luo käveli Filippiinien rannikkovartioston virkamies, joka kysyi meiltä, että minne tämä vene oli matkalla. Kuultuaan, että olimme menossa Oslobiin, puisteli mies päätään ja ilmoitti, että tällä veneellä ei olisi mitään asiaa meren ylitykseen Oslobiin. Kun kysyin veneen kipparilta, mistä kielto johtui, niin hän kertoi, että venettä ei oltu rekisteröity noin pitkien merimatkojen ylitykseen. Tuossa vaiheessa alkoi jo kieltämättä hieman epäilyttämään, että pääsisimmekö ollenkaan lähtemään koko retkelle, mutta kun Ricky viittoi minut sivummalle ja kuiskasi, että voisinko lainata hänelle 500 pesoa (n. 10 euroa) siihen tarkoitukseen, että hän voisi lahjoa merivartioston miehet päästämään meidät lähtemään, niin kaivoin vain pokkana viisisatasen esille ja annoin sen retkimyyjällemme. Sen verran kovasti mieli teki kuitenkin päästä vihdoinkin lähtemään ja kokemaan valashaiden kanssa uiminen.

Eli lopulta noin tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä ja ilmeisen onnistuneen lahjonnan jälkeen pääsimme vihdoinkin liikkeelle. Venettä kuljettaneet kaksi filippiinoa vaikuttivat hieman amatööreiltä, sillä lähtiessämme rannasta, tuntuivat he löytävän joka ainoan korallin sekä kiven ja useampaan otteeseen meinasimme jäädä kiinni pohjastamme. Onneksi miehet onnistuivat kuitenkin jotenkin kolistelemalla pääsemään avomerelle, missä matka Oslobiin alkoi vihdoinkin taittumaan.

Kauempana merellä oli melkoinen aallokko ja pieni paatti tuntui olevan välillä kuin olematon lastu laineilla. Kaksi-kolmimetriset aallot iskivät melkoisella voimalla veneen keulaan, mutta onneksi täkäläiset kahdella sivuvakaajalla varustetut veneet tuntuvat olevan varsin vankkaa tekoa. Venemiehistä saamamme amatöörimäinen ensivaikutelma sai vaan lisävahvistusta, kun veneen moottori keskellä avomerta sammui yhtäkkiä. Paatin polttoainetankki oli sen verran pieni ja mitoitettu lyhyempiä matkoja varten, joten polttoaine yksinkertaisesti loppui kesken ajon. Onneksi kanisterista löytyi lisää menovettä, joten hetken aikaa melkoisessa aallokossa tuuliajolla heiluttuamme pääsimme jatkamaan matkaa. Hieman kieltämättä hirvitti tuollainen amatöörien kanssa meren ylittäminen, varsinkin kun matkaa lähimmille saarille oli kymmeniä kilometrejä. Lisäsin tähän alle vielä kartan, mistä näkee kulkemamme reitin Panglaon ja Cebun välillä.

Meren ylityksen Panglaolta Cebulle Oslobiin olisi pitänyt kestää Rickyn lupausten mukaan pari tuntia, mutta tuollaisella pienellä ja tehottomalla paatilla meiltä kului matkaan noin tunti enemmän. Niinpä saavuimme Cebun rannikolle vasta hieman ennen puoltapäivää. Rantauduimme Oslobin kylässä, mistä otimme moottoripyöräkyydin varsinaiselle valashaiden katselupaikalle.

Valashait ovat varmasti yksi Cebun suurimpia vetonauloja. Paikalla vaikutti olevan sadoittain turisteja jotka kaikki olivat tulleet ihailemaan noita suunnattomia kaloja. Valashai on siis maailman suurin kala ja isoimmat yksilöt saattavat kasvaa noin 12 metrisiksi. Painoa noilla otuksilla voi olla yli 20 tonnia, joten melkoisista kuorma-auton kokoisista merieläimistä on siis kyse.

Ostettuamme liput valashaiden kanssa uimiseen jätimme osan tavaroistamme lukittuun lokeroon. Sitten meidät kuljetettiin autolla lähemmäksi rantaa, missä saimme lyhyen muutaman minuutin opastuksen siitä, miten valashaiden kanssa tulisi käyttäytyä. Turva-alue haiden ympärillä oli kuulemma neljä metriä ja niiden koskettaminen olisi ehdottomasti kiellettyä ison sakon uhalla. Tuossa vaiheessa nyt ei kyllä käynyt edes pienessä mielessäkään, että vapaaehtoisesti olisi mennyt koskettelemaan moista jättiläistä. Valashain pyrstöä pitäisi kuulemma myös varoa, sillä lempeästä luonteestaan huolimatta eläin voisi yhdellä pyrstön pyyhkäisyllä tehdä huonolla tuurilla pahaa jälkeä tahtomattaankin.

Ohjeet saatuamme kävelimme rantaan, missä nousimme pienissä ryhmissä kanootteihin, joilla kuljimme lyhyen matkan valashaiden luo. Iso osa matkailijoista tyytyi ihailemaan jättiläisiä vain turvallisesti veneen kyydistä, mutta me Jaanan kanssa muutamien muiden kanssa hyppäsimme veteen ja aloimme etsimään sukellusmaskin läpi noita isoja kaloja. Hetken päästä ensimmäinen valashai ilmestyikin paikalle ja välittömästi huomasimme, että kaikki turva-alueet ja -etäisyydet sai suosiolla unohtaa. Vaikka valashain koskettaminen oli tiukasti kiellettyä, niin minkäs teet, jos otus itse ui niin läheltä sinua, että se pyyhkii ohi mennessään pyrstöllään jalkojasi. Pakko onkin myöntää, että hieman meinasi pumppu jättää muutaman lyönnin väliin, kun valashai ensimmäisen kerran liukui majesteetillisesti aivan vierestä ja pyyhkäisi ohi mennessään pyrstöllään reiden sivua.

Tuulisen päivän takia olimme tuolla Valashaiden seassa melkoisessa myllerryksessä. Parimetriset aallot heittelivät meitä joka suuntaan ja välillä valashait uivat aivan vierestämme. Valokuvaaminen oli todella vaikeaa tuossa höykkyytyksessä ja kun otus vielä oli niin suunnattoman iso ja aivan lähellä, olisi tarvinnut lähinnä erikoislaajakulmalinssin, jotta olisi saanut koko eläimen sopimaan yhteen valokuvaruutuun. Onneksi jotain sentään tarttui muistikorteillekin.

Jaana jäi veteen laskeuduttuaan varovaisempana kanootin sivuvakaajan suojiin, joten valashait eivät onneksi osuneet häneen. Vasta takaisin kanoottiin noustuamme hän uskalsi tunnustaa minulle, että oli nukkunut edellisen yön melkoisen huonosti, koska oli jännittänyt kovasti valashaiden sekaan menoa. Vielä kanoottiin rannalta noustessa hän ei kuulemma ollut olleenkaan varma uskaltaisiko mennä veteen, mutta hetken valashaiden vierellä polskittuaan ja nuo massiiviset otukset aivan läheltä nähtyään oli nyt tosi tyytyväinen, että oli yleensäkin uskaltautunut tuonne sekaan.

Rantaan palattuamme meidän olikin jo kasattava kamppeet ja alettava palaamaan Oslobiin, mistä pikku paattimme amatöörivenemiehineen lähtisi paluumatkalle kohti Panglaota. Paluumatkalla kyytiläiset olivat osittain vaihtuneet, sillä osa kyydissämme tulleista oli jäänyt Oslobiin ja tilalle oli otettu muutama korealainen nuori matkailija.

Noin kolmituntinen paluumatka Panglaolle sujui samoissa merkeissä kuin tulomatka aamulla. Voimakkaan merenkäynnin takia kyytiin nousseet korealaiset kärsivät pahoinvoinnista ja taisivatpa he muutamaan otteeseen ruokkia myös mereneläviä oksennuksellaan. Onneksi me Jaanan kanssa olemme hieman tukevampaa tekoa, joten jos lievää takapuolen turtumista ei lasketa huomioon, niin muuten matka sujui kohtuullisesti. No se täytyy kyllä vielä kertoa, että tuon Oslobin venereissun jälkeen meikäläisen oikean puoleinen korva ja Jaana vasemman puoleinen korva tinnuttelivat tovin aikaa. Sen verran karmea meteli tuon pikkupaatin moottorista lähti ja kun sitä joutui vielä kuuntelemaan aivan korvan juuressa kuusi tuntia, niin soimaanhan ne korvat tietysti alkoivat.

Mutta aikamoinen kokemus tuo valashaiden kanssa polskiminen oli. Tyynenä päivänä hommasta olisi varmaan saanut vielä enemmän irti, mutta joka tapauksessa retki oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Kuuden tunnin kovalla penkillä istumisesta, korvien tinnutuksesta ja naamalle roiskuneesta korealaisten oksennuksesta huolimatta olimme lopulta kuitenkin kovasti tyytyväisiä torstaipäivän retkeen. Onneksi pienistä alkuhankaluuksista huolimatta retki onnistui ja pääsimme palamaan hengissä takaisin tuolta reissulta.

Semmoista oli siis torstain meno ja meininki täällä Filippiineillä. Vaikeuksien kautta voittoon. Perjantaina ajattelimme pitää taas hieman löysemmän päivän ja korkeintaan suunnitelmissa olisi pikku retki trikellä läheiselle Dolhon rannalle snorklaamaan ja auringon laskua ihailemaan.

Mutta niistä lisää seuraavassa päivityksessä. Nyt voisi ottaa yhden rommikolan yömyssyksi ja pistää koisimaan.

Koskettavia kohtaamisia kilpikonnien kanssa

Panglao - Balicasag. Nahka alkaa punottaa. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 188%

Tiistaiaamuna konkoilimme ylös hotellin sängystä jo hieman viiden jälkeen, sillä olimme sopineet meille saarihyppelyretken edellisenä päivänä myyneen Rickyn kanssa, että hän tulisi noutamaan meidät veneelle tasan kuudelta hotellimme edestä. Siellähän mies sovitusti odottelikin meitä, kun vihdoin muutaman minuutin myöhässä ennätimme reppuinemme ulos ja alas huoneesta.

Kävelimme Rickyn kanssa muutaman minuutin matkan Alonan rannalle, missä hänen järjestämänsä vene jo oli valmiina odottamassa kyytiin nousua. Varsin aikaisen startin syynä oli se, että näin meillä olisi paras todennäköisyys nähdä venematkallamme Balicasagille myös delfiinejä, jotka kuulemma aina aamuisin kello kuuden-seitsemän aikaan eli heti auringonnousun jälkeen olivat aktiivisimmillaan ja näin helpoimmin nähtävillä.

Noin puolen tunnin seilaamisen jälkeen aloimme kierrellä muutaman muun veneen kanssa aluetta, mistä venemiehet uskoivat delfiinejä löytävänsä. Ja pian alkoikin tapahtua. Jostain paikalle ilmestyi useampia muutaman yksilön ryhmiä delfiinejä, jotka alkoivat uida kilpaa veneidemme kanssa. Ne ponnahtelivat selkäevineen pinnalle aivan veneen keulassa ja katosivat sitten taas hetkeksi jonnekin aaltojen syvyyksiin.

Mahtavaahan niiden näyttävää menoa ja meininkiä oli ihastella, mutta jälleen tuli huomattua, että hyvän valokuvan ottaminen moisesta vapaana elävästä nopeasti liikkuvasta luontokappaleesta on parhaimmillaankin vaikeaa. Vaikka kuinka yritit sormi sulkimella kytätä seuraavaa paikkaa, mistä ne ilmestyisivät pintaan, niin lähes aina olit joko myöhässä tai sitten väärässä paikassa. Useimmiten molempia. Onneksi sain sentään näpättyä talteen muutaman jonkinmoisen ruudun, joista kenties pystyy tuon upean vesieläimen delfiiniksi tunnistamaan?

Tovin aikaa delfiineitä seurailtuamme jatkoimme matkaa kohti horisontissa häämöttävää Balicasagin saarta. Kyseinen muutaman kilometrin halkaisijaltaan oleva saari on kotipaikka muutaman sadan ihmisen ryhmälle, jotka nykyään työllistyvät lähinnä palvelemalla paikalle saapuvia turisteja. Matalalla olleen vuoroveden takia meidätkin tultiin hakemaan paatiltamme pienellä kanootilla, jonka avulla saaressa asuva mies kuljetteli meidät terävien koralliriuttojen yli rannalle.

Rannalla istahdimme hetkeksi syömään saaren naisten valmistamaa aamiaista, sillä aikaisen startin takia emme olleet ehtineet nauttimaan minkäänlaista aamupalaa Panglaossa. Pikaisesti hotkitun aamupalan olimme kuitenkin jo innokkaina valmiita lähtemään snorklaamaan, sillä se oli meille se kiinnostavin pääasia, minkä takia tälle retkelle olimme yleensäkin lähteneet.

Onneksi tällä kertaa ei tarvinnut pettyä vedenalaisiin näkymiin. Ei todellakaan. Kuljimme saaressa asuvan miehen melomalla pienellä kanootilla rannasta muutaman sadan metrin matkan läheisille korallimuodostelmille ja hyppäsimme siellä veteen. Ja hetken kuluttua päästelimme jo molemmat Jaanan kanssa suustamme toisillemme melkoisia wau- ja oih-huutoja.  Näkymät meren pinnan alla olivat siis yksinkertaisesti mykistäviä. Mutta aika turhaa noita fiiliksiä on edes yrittää kuvailla sanallisesti, kun ei siihen tunnelman todelliseen välittämiseen kuitenkaan riitä kertojan taidot. Mutta toivottavasti näistä oheisista valokuvista ja videosta saatte edes hailakkaan käsityksen siitä millaiselta tuolla koralliriutalla näytti ja millaista tuon luonnon väriloiston keskellä oli polskia.

Snorklaaminen Balicasagilla oli sen verran vänkää touhua, että emme meinanneet millään malttaa nousta ylös takaisin kanoottiin, mutta lopulta oli pakko sanoa heipat noille mahtaville näkymille ja vängertää itsensä takaisin purtilon kyytiin. Meillä oli nimittäin edessä parinkymmenen minuutin melomismatka saaren toiselle puolelle, mistä yrittäisimme löytää luonnonvaraisia merikilpikonnia.

Saaren toisella puolella melojamme hyppäsi meidän perässä myös mereen ja alkoi etsimään snorkkelit päässä meille kilpikonnia. Aluksi näimme yhden yksilön syömässä merenpohjassa, mutta kyseinen kilppari oli todella syvällä, joten näkyvyys sen ihailemiseen oli turhan samea. Niinpä purtilomme kuljettaja jatkoi kanoottia mukanaan vetäen etsimistään, kunnes löysi meille toisen kilpikonnan, joka oli jonkin verran matalammassa vedessä. Odottelimme muutaman minuutin otuksen yläpuolella sen syömistä seuraten ja kun konna sitten lopulta alkoi nousemaan pintaan hengittämään, lähdimme uimaan hitaasti sen menoa seuraten.

Meillä Jaanan kanssa on nyt ollut onni päästä kahdella eri reissulla uimaan luonnonvaraisten kilpikonnien kanssa ja vielä nytkin iho nousee kananlihalle, kun ajattelee niitä fiiliksiä mitä siitä touhusta on molemmilla kerroilla saanut irti. On nimittäin tosi vaikeaa keksiä mitään yhtä hienoja hetkiä maailmassa kuin päästä uimaan suurten merikilpikonnien kanssa. Sitähän melkein meinaa unohtaa hengittää, kun polskii aivan kilpikonnan vierellä, kun se nousee ylös pinnalle ottamaan pikaisesti henkeä ja sukeltaa sitten taas alas syvyyksiin jatkamaan merenpohjan kasvillisuuden syömistä.

Valitettavasti makeaa ei kannata kuitenkaan nauttia mahan täydeltä ja niinpä meidänkin oli pakko nousta jälleen kanoottiin ja suunnata takaisin Balicasagin rantaan, missä isomman laivan miehistö jo odotteli meitä. Meidän oli nimittäin tarkoitus ehtiä seuraavaan pysähdyspaikkaan Virgin Islandille, ennen kuin nousuvesi peittäisi tämän lähinnä hiekkasärkkää muistuttavan saaren kokonaan.

Mitään sen ihmeellisempää tuolla Neitsyt-saarella ei ollut, komeita maisemia toki, mutta sinnikäs helmikauppias onnistui kuitenkin tiukan tinkaamisen jälkeen myymään Jaanalle helminauhan. Ja kun oikean mittaista ja sopivan hintaista ei löytynyt, niin poika lopulta pujotteli silmiemme edessä raakahelmistä sopivan helminauhan Jaanan kaulalle kannettavaksi.

Vaikka veneretkipäivä oli tuossa vaiheessa vasta pätkän verran iltapäivän puolella, niin snorklatessa reilusti aurinkoa saaneet osat kehoistamme alkoivat jo lupaavasti punottamaan. Niinpä olimmekin varsin tyytyväisiä, että veneemme kippari käänsi paatin keulan takaisin kohti Alona-beachia, mistä pääsisimme kävelemään lyhyen matkan hotellillemme.

Loppupäivä kuluikin sitten hotellilla leppoisasti tunnemyrskystä toipuessa ja auringon polttamaa ihoa after sun-litkuilla voidellessa. Tämän meripäivän kaltaiset kokemukset ovat ainakin meille Jaanan kanssa juuri niitä tärkeimpiä syitä miksi ylipäätänsä kannattaa aina välillä matkustaa pois normaaleista kotikuvioista. Tällaisten hetkien jälkeen tuntee ja tietää, että akkuihin on taas saanut roimasti uutta virtaa ja näillä fiiliksillä jaksaa taas painaa arkea pitkän matkaa eteenpäin.

Notta sellaasta pulikoontia täältä Vilippiinien maalta. Upeeta, makeeta, mahtavaa ;)

Suklaakukkuloiden suloutta ja tarsierien taikaa

Panglao - Bohol. Ei tarkenemisongelmia. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 172%

Maanantaiaamun startti hotellilta Boholin saarikierrokselle oli onneksi vasta kello yhdeksän aikaan, joten ehdimme mukavasti nautiskelemaan aamiaisen hotellin ravintolassa ennen retkelle lähtöä. Päätimme lähteä suklaakukkulakierrokselle ryhmäkyydillä, mikä oli jonkin verran edullisempaa, kuin että olisimme ostaneet käyttöömme oman auton ja kuljettajan.

Hintaa 13 hengen pikkubussilla tehtävälle koko päivän retkelle tuli 400 pesoa hengeltä (noin 8 euroa) ja oma auto olisi kustantanut ainakin pari tuhatta pesoa, mikä sekään ei toki olisi ollut kovinkaan kummoinen summa. Osallistumisessa ennalta tuntemattoman porukan mukana koko päivän reissulle on tietysti omat riskinsä, mutta myös hyvät puolensa. Jos retkelle mukaan sattuu kokoontumaan rento ja mukava kansainvälinen porukka, niin reissusta saattaa saada jopa paljon enemmän irti kuin pelkästään kahdestaan kulkiessa, mutta toisaalta jos porukkaan sattuu yksi tai useampikin hankalampi tyyppi, niin päivä voi pahimmillaan mennä isostikin pieleen.

Onneksi retkiautoon noustessamme siellä jo kyydissä olevat matkailijat vaikuttivat ihan rennoilta tyypeiltä. Pientä epäilystä herätti kuitenkin auton toiselta penkkiriviltä kuuluva venäjän kieli. Tai venäjäksi me sitä ainakin arvelimme. Valitettavasti kokemuksemme nimittäin monilta reissuilta ovat synnyttäneet lievän "matkailurasismin" itäisen naapurimaamme matkailijoita kohtaan, sillä turhan monesti olemme joutuneet seuraamaan sivusta kuinka epäkohteliasta ja tylyä heidän touhunsa pahimmillaan saattaa ulkomailla matkaillessa olla. Toki yleistäminen on tässäkin kohtaa melkoisen tyhmää, mutta minkä sitä ihminen ennakkoluuloilleen voi?

Melkoisen sekalainen joukko meitä siis lopulta oli Hiacen kyydissä sillä noiden venäjänsukuista kieltä puhuvien ja meidän suomalaisten lisäksi kyytiin nousivat kaksi filippiinopariskuntaa, nuoripari Tanskasta sekä brittimies filippiinotyttöystävänsä kanssa. Ja sitten keula kohti Boholia.

Ajeltuamme tovin aikaa Panglaolta Boholin puolelle pysähdyimme ensimmäiseen kohteeseen paikallisen kuuluisuuden tarsierin suojelualueelle. Tarsieri on eräs maailman pienimmistä kädellisistä eläimistä eli jonkin sortin apina, joka on aktiivisimmillaan yöaikaan. Ulkonäöltään tuo pieni oravan kokoinen mulkosilmäinen otus muistuttaa lähinnä Tolkienin tarinoista tehdyistä elokuvista tuttua klonkkua tai Riiviöt-leffan riiviötä, joten mistään erityisen kauniista otuksesta ei kyllä ole kyse. Mutta mukava noita pieniä reppanan oloisia eläimiä oli hetken aikaa seurata. Tosin mitään suurta draamaa niiden elämän seuraaminen ei päiväsaikaan vaikuta tarjoavan vaan lähinnä nähtävänä on pienen puunlehvästön suojissa kyyhöttävän otuksen silmien availua ja pään pyörittelyä. Mutta mukava pysähdys silti oli.

Retkipäivän seuraava pysähdys oli perhosfarmilla, missä pääsimme seuraamaan varsin vaikuttavan näköisten ja kokoisten perhosten ja sudenkorentojen lentelyä vehreässä puutarhassa. Sain otettua tuolta muutaman varsin mukavan näköisen makrokuvan, joten perhosfarmilla olisi aikaa kulutellut helposti vaikka vähän pidempäänkin. Aikataulu puski kuitenkin päälle, joten parinkymmenen minuutin pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa syvemmälle Boholin saarelle.

Tie kohti saaren korkeampia keskiosia kulki pienen melkoisesti mutkittelevan joen rantapenkereillä ja välillä kulkuväylä mutkitteli melkoisena serpentiininä samalla kun nousimme ylöspäin kohti suklaakukkuloita. Chocolade hills eli suklaakukkulat ovat varmasti tarsierien ohella yksi Boholin saaren suurimmista nähtävyyksistä. Nimensä nuo kukkulat ovat saaneet ruskeasta väristä, jonka sävyisinä ne näkyvät täkäläisen kesän aikana kuumuuden kuivatettua kaiken vihreyden kasvillisuudesta pois.

Noustuamme autolla ylös eräälle noista kukkuloista pääsimme reilun kahdensadan portaan kapuamisen jälkeen ihailemaan ympärillä avautuvaa näkymää. Mitään suklaanvärisiä kukkuloita emme tosin ylhäältä nähneet, vaan tähän aikaan vuodesta nuo kukkulat ovat peittyneet melkoiseen vihreyteen. Kukkuloita on saarella kuulemma noin 1200 kpl, joten hieman erikoinen näkymä toki oli suomalaiseen aakeaan laakeaan tottuneelle.

Aikamme suklaakukkuloiden näkymiä ihailtuamme jatkoimme matkaa jokilaaksossa olevalle riippusillalle, missä kävimme tepastelemassa kahdella natisevalla ja paukkuvalla bambusillalla korkealla joen yläpuolella. Tosin pientä hankaluutta riippusillan ylitykseen aiheuttivat nuo seurueemme venäjänkaltaista kieltä puhuvat mies ja hänen kaksi naispuolista seuralaistaan. Sillan ylitys oli nimittäin tarkoitus tehdä ilmeisesti turvallisuussyistä pienin välein yksi ihminen kerrallaan, mutta "Igor" ja hänen "Tatjaanansa" päättivät alkaa poseeraamaan ja valokuvaan ryhmäpotretteja keskellä kahta kapeaa ja huojuvaa riippusiltaa sillä seurauksella, että muut ihmiset joutuivat ohittelemaan heitä vaarallisen oloisesti. Kun siltoja oli vielä kaksi eli kumpikin omiin suuntiinsa, niin nämä itäisen maan kännykkäkuvaajat saivat matkailijoiden virran pysähtymään joksikin aikaa molempiin suuntiin. No, onneksi siitäkin selvittiin pienillä sydämentykytyksillä, mutta hieman se pistää lämpöjä nousemaan, kun joillekin se oma mukavuus ja mielihalut ovat kaikkein tärkeintä muista ihmisistä piittaamatta. Toki moisia törttöilijöitä löytyy kaikista kansoista ja kulttuureista, myös meistä suomalaisista.

Seuraavaksi ohjelmassa oli lyhyt jokiristeily Boholia halkovalla joella. Risteilyn aluksi söimme buffet-aterian jokilaivan seisovasta pöydästä samalla kun pikku bändi viihdytti meitä laulullaan ja kitaroinnillaan. Oli ihan rentoa ja hauskaa katsella molemmilla puolilla näkyvää viidakon vihreyttä samalla kun siemaili kylmää olutta ja nautiskeli seisovan pöydän antimista. Paikalliset nuoret miehet olivat muuten keksineet erikoisen lisätienestin, sillä laivan lipuessa joella melkoista vauhtia, tarttuivat he yhtäkkiä veneen kyljistä roikkuviin köysiin ja harrastivat eräänlaista vesihiihtoa laivan sivuilla. Saatuaan pienen summan pesoja he sitten sukelsivat takaisin veteen ja katosivat jonnekin joelle.

Päivan ohjelmassa oli vielä pysähdys eräänlaisessa seikkailupuistossa, missä halukkaat pääsivät joko viilettämään huikean jokilaakson rotkon yli kahteen suuntaan ohuen metallivaijerin varassa tai hieman turvallisemmin kulkemaan saman matkan riippuhissillä. Tanskalainen nuoripari lähti rohkeasti liukumaan muutaman narun varassa laakson yli ja samaan päätyivät myös nuo venäjän kaltaista kieltä keskenään juttelevat. Tässä vaiheessa meille muuten paljastui, että nuo riippusillalla hieman törttöilleet retkikaverimme olivatkin ukrainalaisia, sillä meininki ryhmässä oli onneksi päivän aikana rentoutunut ja seurueen rouvakin alkoi osallistumaan englanninkieliseen jutusteluun rotkon ylityksen jälkeen kertomalla kuinka hänen miehensä oli ollut lähellä kaataa koko vaijerin ala-aseman sinne saapuessaan. Tuon kuultuani huokaisin helpotuksesta, sillä hetken ajan harkitsin jopa lähteväni liukumaan myös tuonne rotkon ylle, mutta jos tuo meikäläistä parikymmentä kiloa kevyempi mies aiheutti jo jarrutuksessa ala-aseman huojumisen, niin mitä siellä olisi tapahtunut, jos tällainen raavaan kokoinen suomalainen olisi laskettanut tulemaan alas koko massallaan ja jarrumiehenä olisi ollut ainoastaan viisikymmentä kiloa painava filippiiniläinen pikkumies?

Tanskalainen nuoripari kertoi huikean liukumatkan jälkeen myös hieman huolestuneina, että rotkon ylitykseen käytettävät vaijerit, laakerit ja valjaat olivat olleet hieman väljiä ja kuluneita, joten pienellä riskillä olivat hekin käyneet ylityksen tekemässä. Tiedä sitten halusivatko vain tyynnytellä ilmeisen kateelliselta vaikuttanutta meikäläistä, mutta onnistuivat kyllä siinä, sillä olin ihan tyytyväinen siihenkin, että pääsin seuraamaan vaijeriliitoa kameran etsimen läpi. Sitä paitsi en edes uskalla ajatella ääneen mikä olisi ollut Jaanan kommentti asiaa, jos olisi tuonne rotkon ylle lähtenyt heilumaan :)

Mahtavan retkipäivän päätteeksi teimme vielä lyhyen pysähdyksen käärmetarhalla, mutta meitä lähinnä säälitti pienissä kurjissa häkeissä pidetyt upeat eläimet. Yhdeksältä alkaneen kiertoajelun viimeinen stoppi kotimatkalla oli auringonlaskun aikaan eräällä sotamuistomerkillä missä saimme hetken aikaa ihastella auringon vajoamista Mindanaon meren horisonttiin.

Hotellilla olimme takaisin joskus seitsemää käydessä ja moisen melkoisen aktiivisen sekä kokemusrikkaan päivän jälkeen virrat olivat meillä molemmilla aika vähissä, joten illallisen jälkeen oli pakko pistää nukkumaan, jotta olisimme taas täydessä retkikunnossa seuraavan aamun aikaiselle startille saarihyppelylle.

Eli Panglao kuittaa, täällä on mahtavaa. Kyllä kannatti tulla!

Lomalöhöilyä ja retkien suunnittelua

Panglao - Bohol. Ei kuumuutta kurjempaa. Lämpötila 29 astetta. Lomafiilis 166%

Meikäläisten sunnuntai kului täällä Filippiineillä miltei täysin perinteisen rantalomailun tai allaspolskimisen merkeissä. Aamulla hotellihuoneen verhoja aukaistessa huomaisimme, että taivas oli lähes kokonaan pilviverhon peitossa, mutta ennakkosuunnitelmien mukaisesti päätimme silti lähteä aamiaisen jälkeen kävelemään läheiselle Alonan rannalle.

Pilvinen keli tuntui oikeastaan varsin sopivalta tällaisille meidän kaltaisille helposti ihonsa polttaville vaaleille pohjoisen ihmiselle, sillä vaikka aurinkoa ei näkynyt aamupäivällä juuri ollenkaan, niin jännästi sen lämmön ja hehkun kuitenkin tunsi iholla. Pilvistä huolimatta lämpötila oli jo ennen puoltapäivää 28 asteessa, joten eipä tuolla biitsillä muutenkaan varsinaisesti tarvinnut palella.

Pyhäpäivän kunniaksi paikallisia ihmisiä oli myös kokoontunut Alonan läntisimpään päähän eli hotelliamme lähimpänä sijaitsevaan osaan rannasta. Mummot ja mammat uittivat lapsiaan sillä aikana kun miehet istuskelivat kallioiden varjossa rommia ja Cola-juomia nautiskellen. Aivan rantavedessä suvun vanhin nainen, joka ulkonäöstä päätellen oli vähintään satavuotias, istui itseään saippuoiden ja peseskeli tyynen rauhallisesti itseänsä turistien uteliaiden silmien alla.

Asetuimme Jaanan kanssa makoilemaan pyyhkeiden päälle ja seurasimme tovin aikaa varsin mielenkiintoiselta vaikuttavan rannan elämää. Nuori poika meloi itsensä vanhan surffilaudan avulla hieman kauemmaksi rannasta, missä hän alkoi sukellella snorkkeleiden ja maskin kanssa. Hetken päästä poika palasi maalle ison astian kanssa, joka oli puolillaan merisiilejä, joita hän kertoi keräävänsä perheensä ruoaksi.

Huvittavaa oli myös seurata aasialaisen naisnelikon touhuilua rannan ylle kaartuvan palmun luona. Lienevätkö rouvat olleet tulleet tänne lomalle Kiinasta tai Taiwanista, mutta joka tapauksessa yksi nelikosta otti valokuvia toisten poseeratessa ja pomppiessa kuvaajan kameran edessä. Touhu olisi ehkä näyttänyt vähemmän koomiselta, jos kyseessä olisi ollut ryhmä parikymppisiä teinityttöjä, mutta kun kyseiset rouvashenkilöt kuitenkin olivat jo vähintään vauhdikkaaseen keski-ikään ehtineitä, niin hiemanhan se keekoilu pisti meitä hymyilyttämään ja huvittamaan.

Rannalla eräs leppoisan oloinen mies tuli kaupittelemaan retkiä lähistön saarille ja kun pienen yrityksen jälkeen saimme tingattua häneltä mieleisemme hinnan ja paketin, niin sovimme ensimmäisen merellisen retkipäivän saarihyppelylle tiistaiksi. Aiemmin olimme jo sopineet hotellin vastaanoton kanssa, että maanantaina lähtisimme Boholin saarikierrokselle eli Chocolade Hills Tourille. Joten retkisuunnitelmat tulevan alkuviikon osalta alkoivat olla mukavasti kasassa.

Retkitinkaamisen ja elämänmenon seuraamisen ohessa kävimme tietysti välillä myös vilvoittelemassa meressä ja aikamme polskittuamme päätimme lähteä kävelemään takaisin hotellille lounastamaan. Paluu hotellille oli onneksi täydellisesti ajoitettu, sillä tähän astisen reissun ainoa ja ensimmäinen kymmenen minuutin vesikuuron alkoi täsmälleen samalla hetkellä, kun pääsimme takaisin hotellin katoksen suojiin. Pieni vedenripsaus tuntui kuitenkin raikastavan ilmaa mahtavasti, joten sen jälkeen hengittäminen tuntui kevyeltä ja olo pelkästään mukavan raikkaalta.

Hotellimme Vanilla Sky on kansainvälisen matkailusivuston Tripadvisorin arvosteluissa ykkössijalla tällä hetkellä Panglaon Bed & Breakfast majoitussarjassa, mutta erityisesti se tuntuu olevan kaiken maalaisten matkailijoiden suosiossa myös ravintolansa takia. Hotellin omistaja italialainen Alessandro on kouluttanut paikallisesta henkilökunnastaan varsin mainion italialaisen ruoan valmistajia, joten herkulliset pastat, raviolit, tortellinit, bruschettat ja monet muut saapasmaan herkut syntyvät Vanilla Skyn keittiössä matkailijoiden nälänhelpotukseen. Porukkaa näyttää tulevan hieman kauempaakin tänne syömään, joten siinäkin mielessä olemme olleet varsin tyytyväisiä majoituspaikkamme valintaan. Paikallisen erikoisuutena Alessandro mainostaa muuten itse paikanpäällä viikottain tekemäänsä herkullista mozzarellajuustoa, johon hän saa taatusti tuoreen raaka-aineen saaren omien vuohien maidosta.

Iltapäivällä pienen ruokalevon jälkeen aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta. Iltapäivä kuluikin valokuvia otellen, altaalla löhöillen ja rennosti lomailusta nauttien. Itse kun en pelkästä auringossa makaamisesta niin erityisemmin perusta, niin onneksi sain hotelliomistajan pikkutytöstä hyvän vapaaehtoisen mallin valokuvien ottoon ja puutarhassa pörränneet perhoset ja kärpäsetkin tarjosivat myös mukavaa ajankulua makrokuvauksen merkeissä.

Illalla kävimme vielä traikin (trike) kyydillä illallisella Alona-rannan keskustassa ja samalla reissulla täydensimme minibaarin juomavarastoa. Lyhyt muutaman minuutin matka kolmipyöräisen mopon kyydissä keskustaan maksaa 50 pesoa, mikä tekee noin euron Suomen valuutassa. Halvemmallakin eli 15 pesolla matkan voi toki taittaa, jos hyppää jonkun kyytiä tarjoavan moottoripyöräilijän takaistuimelle, mutta kahdestaan kulkiessamme käytämme Jaanan kanssa yleensä kolmipyöräistä. Onneksi mahdumme vielä yhdessäkin täkäläistenkin traikkien kyytiin, sillä kuulemma ne ovat pienempiä kuin monella muulla Filippiinien saarella ;)

Illalla pakkailimme hieman retkikamoja maanantaita varten kasaan ja pistimme kohtuuajoissa nukkumaan, jotta olisimme hyvässä iskussa seuraavan päivän retkeä varten. No, jos rehellisiä ollaan, niin yhdet tai pari rommikolat yömyssyiksi saattoi siinä mennä. ;)

Että semmoista lomastelua tällä kertaa.

Kukkojuttuja ja kakkajuttuja

Panglao. Alakaa tareta. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 138%

Tätä päivitystä kirjoitellessa ollaan vietetty jo pari täyttä helteistä lomapäivää Filippiineillä Panglaon saarella. Ja kuten nokkelimmat blogin lukijat saattavat ehkä päivityksen nimestä päätellä, ei kaikkein herkkähipiäisimpien lukijoiden kannata välttämättä lukea kaikkea, mitä seuraavaksi tulen kirjoittamaan. Saattaa nimittäin tarina karata ihan kakkajutuiksi :)

Sattui nimittäin käymään niin, että eräällä nimeltä mainitsemattomalla kahden hengen matkaseurueemme jäsenellä meni elimistö heti kotisuomesta maanantaina lähdettyämme sen verran jumiin, että suolisto lopetti toimintansa käytännössä kokonaan. Yrityksenpuutteesta ei asia ollut ainakaan kiinni, sillä kovaa ponnistusta ja kakistelua riitti useissa tilanteissa sekä Hongkongissa että myös matkalla tänne Filippiineille. Monenlaisella porsliinilla siis kyllä äkisteltiin, mutta kun röörit ovat jumissa, niin tavarahan ei liiku. Ei vaikka kuin irvistelisi.

Päästyämme tänne Panglaolle perille alkoi suolisto sitten aivan yllättäen toimia ja elimistöön lähes viikon verran kertynyttä luonnontuotettahan tuli sitten ulos useampaan otteeseen ja vieläpä sellaisissa erissä, että täkäläinen hieman kehnohko toilettikalusto ja viemäriverkosto oli niiden kanssa totisen paikan edessä.

Jostakin kumman syystä täkäläinen wc-pönttö on nimittäin suunniteltu täysin eri malliseksi kuin meillä kotimaassa käytössä olevat wc-istuimet. Suomessa porsliini viettää aika jyrkässä kulmassa lähes suoraan alaspäin kohti viemäriaukkoa, kun taas täällä Filippiineillä ja muuallakin Aasiassa törmää useasti pönttöihin, joissa istuinreiän keskellä on kummallinen tasainen altaanomainen taso, josta tavaran sitten pitäisi huuhtoutua wc:tä huuhdellessa viereisestä pienestä reiästä alas viemäriin. Niinhän sen pitäisi. Vaan eipä huuhtoudu.

Sillä kun kyseessä on kolmen kilon kiinteä kakka, niin eihän se siitä mihinkään lähde. Ei vaikka kuinka huuhtelisi pönttöä heikosti lirisevällä vedellä. Seuraavaksi tietysti piti alkaa etsimään wc-harjaa, jolla ylileveän kuljetuksen voisi töniä alas viemäriin. Mutta eihän sellaista tietenkään hotellihuoneesta löytynyt. Mikäs sitten avuksi?

Onneksi matkalle mukaan otettujen shortsien taskussa oli vahingossa mukanamme ulkomaille kulkeutunut pari koirankakkapussia, joiden avulla lasti saatiin pääosin ohjattua oikealle reitille ilman että tarvitsi pahemmin liata käsiään. Mutta sitäkään iloa ei kestänyt pitkään, sillä uusi idän pikajuna teki jo tuloaan. Ja hetken päästä oltiin jälleen saman ongelman edessä. Pöntössä pötkötti jälleen suunnaton kakka. Eikä liikkunut yhtään mihinkään.

Lopulta päätimme pyytää hotellin henkilökunnan avuksi ja seurasimme lievästi sanottuna huvittuneina, kun siivoojatyttö wc-istuimen kannen avattuaan vietti pienen hiljaisen hetken karmean kakkakasan äärellä. Muutaman hetken huikeaa Pythonia ihailtuaan ja tilannetta pohdittuaan hän kuitenkin alkoi vimmatun vessanhuuhtelemisen, mutta eihän se tavara sieltä vieläkään yhtään minnekään liikkunut. Onneksi kekseliäs tyttö älysi hakea jostain lisää huuhteluvoimaa ja suurella sangollisella vettä saatiin idän pikajunakin jälleen liikkeelle.

Eli tälläkin kakkajutulla oli onneksi onnellinen loppu, sillä kyseisellä nimeltä mainitsemattomalla matkalaisellakaan ei onneksi enää ole ongelmia ylisuurten tuotosten kanssa, vaan tilanne on siltäkin osin normalisoitunut. Vanha kansanviisaushan toteaa, ettei kakka kakkaamalla lopu, ja taitaa olla siinä aika oikeassa! :)

Mutta sitten noihin otsikossa mainittuihin vähemmän kakkaisiin kukkojuttuihin. Olemme nimittäin Janen kanssa maailmalla matkustellessamme törmänneet monenlaisiin kaakattajiin ja kukkoihin, jotka varsinkin monissa köyhemmissä maissa toimivat varsin hyvinä herätyskelloina ilmoittaessaan aamun sarastuksesta kukonlaulun aikaan.

Täkäläisissä kukoissa on kyllä kuitenkin valitettavasti jotain pahasti vialla. Ne nimittäin kiekuvat ihan mihin aikaan tahansa. Hotellin ympäristössä asuu paljon paikallisia ihmisiä varsin alkeellisissa olosuhteissa esim. lehvämajoissa ja heidän kukkonsa eivät kyllä tajua ajankulusta ns. hölkäsen pöläystäkään. Kukot kiekuvat kilpaa aivan milloin tahansa eli esimerkiksi keskellä yön pimeyttä ilta kymmeneltä tai aamukahdelta saattaa ympäristöstä alkaa kuulumaan karmeaa kieuntaa. Sehän tarkoittaa tietysti sitä, että muutaman kerran yön aikana havahtuu siihen, että luulee kieuntaan herätessään, että nyt on aamu, mutta onneksi unia pääsee jatkamaan, kun huomaa, että ulkona on yhä täysin pimeää.

Lomailun puitteethan ovat muuten täällä Panglaolla varsin hyvällä tolalla. Maisemat ovat kuin postikortista ja ihmiset ystävällisiä ja avoimia. Ja mikä parasta lämpöä riittää. Sitähän sitä kuitenkin tultiin täältä kauniin valon lisäksi hakemaan :)