maanantai 11. tammikuuta 2016

Suklaakukkuloiden suloutta ja tarsierien taikaa


Panglao - Bohol. Ei tarkenemisongelmia. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 172%

Maanantaiaamun startti hotellilta Boholin saarikierrokselle oli onneksi vasta kello yhdeksän aikaan, joten ehdimme mukavasti nautiskelemaan aamiaisen hotellin ravintolassa ennen retkelle lähtöä. Päätimme lähteä suklaakukkulakierrokselle ryhmäkyydillä, mikä oli jonkin verran edullisempaa, kuin että olisimme ostaneet käyttöömme oman auton ja kuljettajan.

Hintaa 13 hengen pikkubussilla tehtävälle koko päivän retkelle tuli 400 pesoa hengeltä (noin 8 euroa) ja oma auto olisi kustantanut ainakin pari tuhatta pesoa, mikä sekään ei toki olisi ollut kovinkaan kummoinen summa. Osallistumisessa ennalta tuntemattoman porukan mukana koko päivän reissulle on tietysti omat riskinsä, mutta myös hyvät puolensa. Jos retkelle mukaan sattuu kokoontumaan rento ja mukava kansainvälinen porukka, niin reissusta saattaa saada jopa paljon enemmän irti kuin pelkästään kahdestaan kulkiessa, mutta toisaalta jos porukkaan sattuu yksi tai useampikin hankalampi tyyppi, niin päivä voi pahimmillaan mennä isostikin pieleen.

Onneksi retkiautoon noustessamme siellä jo kyydissä olevat matkailijat vaikuttivat ihan rennoilta tyypeiltä. Pientä epäilystä herätti kuitenkin auton toiselta penkkiriviltä kuuluva venäjän kieli. Tai venäjäksi me sitä ainakin arvelimme. Valitettavasti kokemuksemme nimittäin monilta reissuilta ovat synnyttäneet lievän "matkailurasismin" itäisen naapurimaamme matkailijoita kohtaan, sillä turhan monesti olemme joutuneet seuraamaan sivusta kuinka epäkohteliasta ja tylyä heidän touhunsa pahimmillaan saattaa ulkomailla matkaillessa olla. Toki yleistäminen on tässäkin kohtaa melkoisen tyhmää, mutta minkä sitä ihminen ennakkoluuloilleen voi?

Melkoisen sekalainen joukko meitä siis lopulta oli Hiacen kyydissä sillä noiden venäjänsukuista kieltä puhuvien ja meidän suomalaisten lisäksi kyytiin nousivat kaksi filippiinopariskuntaa, nuoripari Tanskasta sekä brittimies filippiinotyttöystävänsä kanssa. Ja sitten keula kohti Boholia.

Ajeltuamme tovin aikaa Panglaolta Boholin puolelle pysähdyimme ensimmäiseen kohteeseen paikallisen kuuluisuuden tarsierin suojelualueelle. Tarsieri on eräs maailman pienimmistä kädellisistä eläimistä eli jonkin sortin apina, joka on aktiivisimmillaan yöaikaan. Ulkonäöltään tuo pieni oravan kokoinen mulkosilmäinen otus muistuttaa lähinnä Tolkienin tarinoista tehdyistä elokuvista tuttua klonkkua tai Riiviöt-leffan riiviötä, joten mistään erityisen kauniista otuksesta ei kyllä ole kyse. Mutta mukava noita pieniä reppanan oloisia eläimiä oli hetken aikaa seurata. Tosin mitään suurta draamaa niiden elämän seuraaminen ei päiväsaikaan vaikuta tarjoavan vaan lähinnä nähtävänä on pienen puunlehvästön suojissa kyyhöttävän otuksen silmien availua ja pään pyörittelyä. Mutta mukava pysähdys silti oli.



Retkipäivän seuraava pysähdys oli perhosfarmilla, missä pääsimme seuraamaan varsin vaikuttavan näköisten ja kokoisten perhosten ja sudenkorentojen lentelyä vehreässä puutarhassa. Sain otettua tuolta muutaman varsin mukavan näköisen makrokuvan, joten perhosfarmilla olisi aikaa kulutellut helposti vaikka vähän pidempäänkin. Aikataulu puski kuitenkin päälle, joten parinkymmenen minuutin pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa syvemmälle Boholin saarelle.

Tie kohti saaren korkeampia keskiosia kulki pienen melkoisesti mutkittelevan joen rantapenkereillä ja välillä kulkuväylä mutkitteli melkoisena serpentiininä samalla kun nousimme ylöspäin kohti suklaakukkuloita. Chocolade hills eli suklaakukkulat ovat varmasti tarsierien ohella yksi Boholin saaren suurimmista nähtävyyksistä. Nimensä nuo kukkulat ovat saaneet ruskeasta väristä, jonka sävyisinä ne näkyvät täkäläisen kesän aikana kuumuuden kuivatettua kaiken vihreyden kasvillisuudesta pois.

Noustuamme autolla ylös eräälle noista kukkuloista pääsimme reilun kahdensadan portaan kapuamisen jälkeen ihailemaan ympärillä avautuvaa näkymää. Mitään suklaanvärisiä kukkuloita emme tosin ylhäältä nähneet, vaan tähän aikaan vuodesta nuo kukkulat ovat peittyneet melkoiseen vihreyteen. Kukkuloita on saarella kuulemma noin 1200 kpl, joten hieman erikoinen näkymä toki oli suomalaiseen aakeaan laakeaan tottuneelle.

Aikamme suklaakukkuloiden näkymiä ihailtuamme jatkoimme matkaa jokilaaksossa olevalle riippusillalle, missä kävimme tepastelemassa kahdella natisevalla ja paukkuvalla bambusillalla korkealla joen yläpuolella. Tosin pientä hankaluutta riippusillan ylitykseen aiheuttivat nuo seurueemme venäjänkaltaista kieltä puhuvat mies ja hänen kaksi naispuolista seuralaistaan. Sillan ylitys oli nimittäin tarkoitus tehdä ilmeisesti turvallisuussyistä pienin välein yksi ihminen kerrallaan, mutta "Igor" ja hänen "Tatjaanansa" päättivät alkaa poseeraamaan ja valokuvaan ryhmäpotretteja keskellä kahta kapeaa ja huojuvaa riippusiltaa sillä seurauksella, että muut ihmiset joutuivat ohittelemaan heitä vaarallisen oloisesti. Kun siltoja oli vielä kaksi eli kumpikin omiin suuntiinsa, niin nämä itäisen maan kännykkäkuvaajat saivat matkailijoiden virran pysähtymään joksikin aikaa molempiin suuntiin. No, onneksi siitäkin selvittiin pienillä sydämentykytyksillä, mutta hieman se pistää lämpöjä nousemaan, kun joillekin se oma mukavuus ja mielihalut ovat kaikkein tärkeintä muista ihmisistä piittaamatta. Toki moisia törttöilijöitä löytyy kaikista kansoista ja kulttuureista, myös meistä suomalaisista.

Seuraavaksi ohjelmassa oli lyhyt jokiristeily Boholia halkovalla joella. Risteilyn aluksi söimme buffet-aterian jokilaivan seisovasta pöydästä samalla kun pikku bändi viihdytti meitä laulullaan ja kitaroinnillaan. Oli ihan rentoa ja hauskaa katsella molemmilla puolilla näkyvää viidakon vihreyttä samalla kun siemaili kylmää olutta ja nautiskeli seisovan pöydän antimista. Paikalliset nuoret miehet olivat muuten keksineet erikoisen lisätienestin, sillä laivan lipuessa joella melkoista vauhtia, tarttuivat he yhtäkkiä veneen kyljistä roikkuviin köysiin ja harrastivat eräänlaista vesihiihtoa laivan sivuilla. Saatuaan pienen summan pesoja he sitten sukelsivat takaisin veteen ja katosivat jonnekin joelle.



Päivan ohjelmassa oli vielä pysähdys eräänlaisessa seikkailupuistossa, missä halukkaat pääsivät joko viilettämään huikean jokilaakson rotkon yli kahteen suuntaan ohuen metallivaijerin varassa tai hieman turvallisemmin kulkemaan saman matkan riippuhissillä. Tanskalainen nuoripari lähti rohkeasti liukumaan muutaman narun varassa laakson yli ja samaan päätyivät myös nuo venäjän kaltaista kieltä keskenään juttelevat. Tässä vaiheessa meille muuten paljastui, että nuo riippusillalla hieman törttöilleet retkikaverimme olivatkin ukrainalaisia, sillä meininki ryhmässä oli onneksi päivän aikana rentoutunut ja seurueen rouvakin alkoi osallistumaan englanninkieliseen jutusteluun rotkon ylityksen jälkeen kertomalla kuinka hänen miehensä oli ollut lähellä kaataa koko vaijerin ala-aseman sinne saapuessaan. Tuon kuultuani huokaisin helpotuksesta, sillä hetken ajan harkitsin jopa lähteväni liukumaan myös tuonne rotkon ylle, mutta jos tuo meikäläistä parikymmentä kiloa kevyempi mies aiheutti jo jarrutuksessa ala-aseman huojumisen, niin mitä siellä olisi tapahtunut, jos tällainen raavaan kokoinen suomalainen olisi laskettanut tulemaan alas koko massallaan ja jarrumiehenä olisi ollut ainoastaan viisikymmentä kiloa painava filippiiniläinen pikkumies?

Tanskalainen nuoripari kertoi huikean liukumatkan jälkeen myös hieman huolestuneina, että rotkon ylitykseen käytettävät vaijerit, laakerit ja valjaat olivat olleet hieman väljiä ja kuluneita, joten pienellä riskillä olivat hekin käyneet ylityksen tekemässä. Tiedä sitten halusivatko vain tyynnytellä ilmeisen kateelliselta vaikuttanutta meikäläistä, mutta onnistuivat kyllä siinä, sillä olin ihan tyytyväinen siihenkin, että pääsin seuraamaan vaijeriliitoa kameran etsimen läpi. Sitä paitsi en edes uskalla ajatella ääneen mikä olisi ollut Jaanan kommentti asiaa, jos olisi tuonne rotkon ylle lähtenyt heilumaan :)

Mahtavan retkipäivän päätteeksi teimme vielä lyhyen pysähdyksen käärmetarhalla, mutta meitä lähinnä säälitti pienissä kurjissa häkeissä pidetyt upeat eläimet. Yhdeksältä alkaneen kiertoajelun viimeinen stoppi kotimatkalla oli auringonlaskun aikaan eräällä sotamuistomerkillä missä saimme hetken aikaa ihastella auringon vajoamista Mindanaon meren horisonttiin.



Hotellilla olimme takaisin joskus seitsemää käydessä ja moisen melkoisen aktiivisen sekä kokemusrikkaan päivän jälkeen virrat olivat meillä molemmilla aika vähissä, joten illallisen jälkeen oli pakko pistää nukkumaan, jotta olisimme taas täydessä retkikunnossa seuraavan aamun aikaiselle startille saarihyppelylle.

Eli Panglao kuittaa, täällä on mahtavaa. Kyllä kannatti tulla!

1 kommentti:

  1. Näyttää uskomattoman hienolta! Luemme nämä teidän matkakertomuksenne aina Karin kanssa ja ihastelemme kuvia: melkein kuin olisi itse paikan päällä. Mhatavaa että jaksat kirjoitella kokemuksistanne muidenkin iloksi! Leppoisaa lomanjatkoa; me lähdemme huomenna käymään Oulussa reiluksi pariksi viikoksi ja sitten tammikuun lopussa taas tänne "talvikotiin" takaisin.

    VastaaPoista

Kommentoi rohkeasti juttuja, kuvia tai muuta sisältöä. Kaikki palaute on tervetullutta!