Vaikeuksien kautta voittoon

Panglao - Oslob, Cebu. Jaffa mollottaa täydeltä terältä. Lämpötila 32 astetta. Lomafiilis 189%

Ennen Baligasacin tiistaista saarihyppelypäivää olimme jo Jaanan kanssa etukäteen päättäneet, että pidämme keskiviikon taukoa retkillä laukkaamisesta ja keskitymme pelkästään uima-altaalla löhöilyyn, kirjojen lukemiseen ja lämmöstä nauttimiseen. Ja niissä merkeissä päivä kuluikin. Iltaa kohti mentäessä tuli kuitenkin mieleen pieni huoli siitä, että seuraavaksi päiväksi eli torstaiksi sopimastamme Oslobin valashairetkestä ei ollut varausmaksun maksamisen jälkeen kuulunut mitään. Retken meille myynyt Ricky oli kyllä antanut puhelinnumeronsa, mutta kun yritimme soittaa hänelle, ei liittymä vastannut laisinkaan.

Onneksi saimme apua hotellin vastaanoton reippailta tytöiltä, jotka myös yrittivät soittaa Rickylle, laittoivat kaverille tekstiviestejä ja kyselivät muutenkin miehen perään. Kieltämättä mielessä kävi pieni pelko siitä, että kaiffari oli napannut varausmaksut liiveihinsä ja häipynyt, eikä mitään retkeä olisikaan luvassa seuraavaksi päiväksi. Toisaalta, kun olimme onnistuneesti käyneet saman kaverin myymällä saarihyppelyllä, niin tuntui hieman ihmeelliseltä jos nyt olisi kyseessä ollut huijaus.

Onneksi miehen tavoitteleminen lopulta tuotti tulosta ja puolen yön aikaan respan tyttö tuli kertomaan, että Ricky oli käynyt paikalla ja pahoitellut sitä, että hänen kännykkänsä akku oli hajonnut, joten häntä ei ollut sen takia saanut kiinni. Samalla Ricky oli kertonut aamun aikaisesta aikataulusta ja antanut muita lisätietoja, joita olimme retkestä kaivanneet.

Monestihan on niin, että kun asiat alkavat mennä pieleen, niin sitten kanssa menevät. Eikä mennyt tämäkään niin kuin Strömsössä. Noustuamme ennen kukonlaulua (sen yhden joka kiekuu jotenkin järkevään aikaan) ajelimme Rickyn ohjeiden mukaisesti trikellä Alonan rannalle Aquatica-sukellusfirman eteen, minne oli jo kertynyt kymmeniä valashaiden katselureissulle lähteviä matkailijoita. Paikalla tuntui olevan melkoinen sekasorto ja oikeastaan kukaan ei tuntunut tietävän, minne kenenkin olisi pitänyt mennä. Rannalle ilmestynyt Ricky veteli huolestuneen näköisenä tupakkia ja pian selvisi, että päivän Oslobiin lähtevät retkiveneet oli pahasti ylibuukattu, koska yksi veneistä oli ilmeisesti mennyt rikki. Ricky oli reissua kaupatessaan luvannut meille, että varsin pitkä parin tunnin merimatka Oslobiin tehtäisiin isolla 40 paikkaisella laivalla, mutta kun kyseisessä laivassa oli jo yli 50 matkustajaa, ei ainakaan sen kyytiin olisi turvallista nousta.

Niinpä Ricky kyseli meiltä, olisimmeko valmiita siirtämään retken toiselle päivälle, mutta kieltäydyimme varsin tiukkasanaisesti. Koska rannalle oli ensimmäisten veneiden jo lähdettyä jäänyt vielä parisenkymmentä Oslobiin valashaiden katseluun haluavaa matkailijaa, ei Rickyllä ja kumppaneille auttanut muuta kuin alkaa kehittelemään meille muuta kyytiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen rannalle ilmestyi uusi vene, johon meidät ohjattiin. Vene oli pieni ja matkustajakapasiteetiltaan tarkoitettu ainoastaan noin kymmenelle hengelle. Aluksi meitä nousi veneeseen seitsemän henkeä, mutta se ei ollut kuulemma tarpeeksi, jotta kipparilla olisi ollut kannattavaa lähteä meren ylitykseen. Niinpä istuskelimme vielä toisen puolituntisen ja seurasimme kuinka Ricky laukkasi edestakaisin pitkin rantaa lisämatkalaisia etsien. Lopulta mies toi veneeseen vielä yhden brittiläisen pariskunnan ja kuvittelimme, että pääsemme vihdoinkin lähtemään merelle.

Mutta uusia hankaluuksia oli edessä. Rannalta veneen luo käveli Filippiinien rannikkovartioston virkamies, joka kysyi meiltä, että minne tämä vene oli matkalla. Kuultuaan, että olimme menossa Oslobiin, puisteli mies päätään ja ilmoitti, että tällä veneellä ei olisi mitään asiaa meren ylitykseen Oslobiin. Kun kysyin veneen kipparilta, mistä kielto johtui, niin hän kertoi, että venettä ei oltu rekisteröity noin pitkien merimatkojen ylitykseen. Tuossa vaiheessa alkoi jo kieltämättä hieman epäilyttämään, että pääsisimmekö ollenkaan lähtemään koko retkelle, mutta kun Ricky viittoi minut sivummalle ja kuiskasi, että voisinko lainata hänelle 500 pesoa (n. 10 euroa) siihen tarkoitukseen, että hän voisi lahjoa merivartioston miehet päästämään meidät lähtemään, niin kaivoin vain pokkana viisisatasen esille ja annoin sen retkimyyjällemme. Sen verran kovasti mieli teki kuitenkin päästä vihdoinkin lähtemään ja kokemaan valashaiden kanssa uiminen.

Eli lopulta noin tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä ja ilmeisen onnistuneen lahjonnan jälkeen pääsimme vihdoinkin liikkeelle. Venettä kuljettaneet kaksi filippiinoa vaikuttivat hieman amatööreiltä, sillä lähtiessämme rannasta, tuntuivat he löytävän joka ainoan korallin sekä kiven ja useampaan otteeseen meinasimme jäädä kiinni pohjastamme. Onneksi miehet onnistuivat kuitenkin jotenkin kolistelemalla pääsemään avomerelle, missä matka Oslobiin alkoi vihdoinkin taittumaan.

Kauempana merellä oli melkoinen aallokko ja pieni paatti tuntui olevan välillä kuin olematon lastu laineilla. Kaksi-kolmimetriset aallot iskivät melkoisella voimalla veneen keulaan, mutta onneksi täkäläiset kahdella sivuvakaajalla varustetut veneet tuntuvat olevan varsin vankkaa tekoa. Venemiehistä saamamme amatöörimäinen ensivaikutelma sai vaan lisävahvistusta, kun veneen moottori keskellä avomerta sammui yhtäkkiä. Paatin polttoainetankki oli sen verran pieni ja mitoitettu lyhyempiä matkoja varten, joten polttoaine yksinkertaisesti loppui kesken ajon. Onneksi kanisterista löytyi lisää menovettä, joten hetken aikaa melkoisessa aallokossa tuuliajolla heiluttuamme pääsimme jatkamaan matkaa. Hieman kieltämättä hirvitti tuollainen amatöörien kanssa meren ylittäminen, varsinkin kun matkaa lähimmille saarille oli kymmeniä kilometrejä. Lisäsin tähän alle vielä kartan, mistä näkee kulkemamme reitin Panglaon ja Cebun välillä.

Meren ylityksen Panglaolta Cebulle Oslobiin olisi pitänyt kestää Rickyn lupausten mukaan pari tuntia, mutta tuollaisella pienellä ja tehottomalla paatilla meiltä kului matkaan noin tunti enemmän. Niinpä saavuimme Cebun rannikolle vasta hieman ennen puoltapäivää. Rantauduimme Oslobin kylässä, mistä otimme moottoripyöräkyydin varsinaiselle valashaiden katselupaikalle.

Valashait ovat varmasti yksi Cebun suurimpia vetonauloja. Paikalla vaikutti olevan sadoittain turisteja jotka kaikki olivat tulleet ihailemaan noita suunnattomia kaloja. Valashai on siis maailman suurin kala ja isoimmat yksilöt saattavat kasvaa noin 12 metrisiksi. Painoa noilla otuksilla voi olla yli 20 tonnia, joten melkoisista kuorma-auton kokoisista merieläimistä on siis kyse.

Ostettuamme liput valashaiden kanssa uimiseen jätimme osan tavaroistamme lukittuun lokeroon. Sitten meidät kuljetettiin autolla lähemmäksi rantaa, missä saimme lyhyen muutaman minuutin opastuksen siitä, miten valashaiden kanssa tulisi käyttäytyä. Turva-alue haiden ympärillä oli kuulemma neljä metriä ja niiden koskettaminen olisi ehdottomasti kiellettyä ison sakon uhalla. Tuossa vaiheessa nyt ei kyllä käynyt edes pienessä mielessäkään, että vapaaehtoisesti olisi mennyt koskettelemaan moista jättiläistä. Valashain pyrstöä pitäisi kuulemma myös varoa, sillä lempeästä luonteestaan huolimatta eläin voisi yhdellä pyrstön pyyhkäisyllä tehdä huonolla tuurilla pahaa jälkeä tahtomattaankin.

Ohjeet saatuamme kävelimme rantaan, missä nousimme pienissä ryhmissä kanootteihin, joilla kuljimme lyhyen matkan valashaiden luo. Iso osa matkailijoista tyytyi ihailemaan jättiläisiä vain turvallisesti veneen kyydistä, mutta me Jaanan kanssa muutamien muiden kanssa hyppäsimme veteen ja aloimme etsimään sukellusmaskin läpi noita isoja kaloja. Hetken päästä ensimmäinen valashai ilmestyikin paikalle ja välittömästi huomasimme, että kaikki turva-alueet ja -etäisyydet sai suosiolla unohtaa. Vaikka valashain koskettaminen oli tiukasti kiellettyä, niin minkäs teet, jos otus itse ui niin läheltä sinua, että se pyyhkii ohi mennessään pyrstöllään jalkojasi. Pakko onkin myöntää, että hieman meinasi pumppu jättää muutaman lyönnin väliin, kun valashai ensimmäisen kerran liukui majesteetillisesti aivan vierestä ja pyyhkäisi ohi mennessään pyrstöllään reiden sivua.

Tuulisen päivän takia olimme tuolla Valashaiden seassa melkoisessa myllerryksessä. Parimetriset aallot heittelivät meitä joka suuntaan ja välillä valashait uivat aivan vierestämme. Valokuvaaminen oli todella vaikeaa tuossa höykkyytyksessä ja kun otus vielä oli niin suunnattoman iso ja aivan lähellä, olisi tarvinnut lähinnä erikoislaajakulmalinssin, jotta olisi saanut koko eläimen sopimaan yhteen valokuvaruutuun. Onneksi jotain sentään tarttui muistikorteillekin.

Jaana jäi veteen laskeuduttuaan varovaisempana kanootin sivuvakaajan suojiin, joten valashait eivät onneksi osuneet häneen. Vasta takaisin kanoottiin noustuamme hän uskalsi tunnustaa minulle, että oli nukkunut edellisen yön melkoisen huonosti, koska oli jännittänyt kovasti valashaiden sekaan menoa. Vielä kanoottiin rannalta noustessa hän ei kuulemma ollut olleenkaan varma uskaltaisiko mennä veteen, mutta hetken valashaiden vierellä polskittuaan ja nuo massiiviset otukset aivan läheltä nähtyään oli nyt tosi tyytyväinen, että oli yleensäkin uskaltautunut tuonne sekaan.

Rantaan palattuamme meidän olikin jo kasattava kamppeet ja alettava palaamaan Oslobiin, mistä pikku paattimme amatöörivenemiehineen lähtisi paluumatkalle kohti Panglaota. Paluumatkalla kyytiläiset olivat osittain vaihtuneet, sillä osa kyydissämme tulleista oli jäänyt Oslobiin ja tilalle oli otettu muutama korealainen nuori matkailija.

Noin kolmituntinen paluumatka Panglaolle sujui samoissa merkeissä kuin tulomatka aamulla. Voimakkaan merenkäynnin takia kyytiin nousseet korealaiset kärsivät pahoinvoinnista ja taisivatpa he muutamaan otteeseen ruokkia myös mereneläviä oksennuksellaan. Onneksi me Jaanan kanssa olemme hieman tukevampaa tekoa, joten jos lievää takapuolen turtumista ei lasketa huomioon, niin muuten matka sujui kohtuullisesti. No se täytyy kyllä vielä kertoa, että tuon Oslobin venereissun jälkeen meikäläisen oikean puoleinen korva ja Jaana vasemman puoleinen korva tinnuttelivat tovin aikaa. Sen verran karmea meteli tuon pikkupaatin moottorista lähti ja kun sitä joutui vielä kuuntelemaan aivan korvan juuressa kuusi tuntia, niin soimaanhan ne korvat tietysti alkoivat.

Mutta aikamoinen kokemus tuo valashaiden kanssa polskiminen oli. Tyynenä päivänä hommasta olisi varmaan saanut vielä enemmän irti, mutta joka tapauksessa retki oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Kuuden tunnin kovalla penkillä istumisesta, korvien tinnutuksesta ja naamalle roiskuneesta korealaisten oksennuksesta huolimatta olimme lopulta kuitenkin kovasti tyytyväisiä torstaipäivän retkeen. Onneksi pienistä alkuhankaluuksista huolimatta retki onnistui ja pääsimme palamaan hengissä takaisin tuolta reissulta.

Semmoista oli siis torstain meno ja meininki täällä Filippiineillä. Vaikeuksien kautta voittoon. Perjantaina ajattelimme pitää taas hieman löysemmän päivän ja korkeintaan suunnitelmissa olisi pikku retki trikellä läheiselle Dolhon rannalle snorklaamaan ja auringon laskua ihailemaan.

Mutta niistä lisää seuraavassa päivityksessä. Nyt voisi ottaa yhden rommikolan yömyssyksi ja pistää koisimaan.